A'dam

Noniin lapsukaiset!

Lupailin tossa jo vähän optimistisesti, että tarinaa alkaisi tulemaan useammin, mutta jo pidempään blogia seuranneet toki ymmärtävät, että näin ei tule käymään. Taas on kuukausi lipsahtanut ettei Olutmaisterista ole kuulunut pihaustakaan. No nyt tulee, ja iso pihaus tuleekin.

Arvon lukijat, tänään keskustelemme muun muassa Amsterdamista, typeristä ja pitkistä hollantilaisista sekä tietenkin blogin pääaiheesta, eli oluesta ja Olutmaisterin kommelluksista.

Koko hommahan alkoi tossa maaliskuun lopulla, kun 1,5 viikon varoitusajalla tuli ilmoitus, että Olutmaisterille tulee lähtö pääkallopaikalle Amsterdamiin 8 kuukaudeksi. Ei muuta kun duunit kasaan, romppeet säkkiin, naiselle pusu ja koneeseen kohti ganjan, juuston ja maksullisten naisten luvattua maata. Aloitetaanpa aiheen syvempi käsittely vaikka noista kolmesta teemasta.

Huumethan ovat Hollannissa laillisia, miedot sellaiset siis. Coffee shoppeja on joka puolella ja menusta saa valita jos minkämoista päänsekoittajaa, joista tehokkaimmat kuten Skunkie ja White zombie pistävät kuulema kokemattoman pää paikkoihin, missä se ei ennen ole ollut. Kahvikaupoissa ei saa tupakoida, eikä jointteihin saa lisätä normaalia tupakkaa. Myöskään alkoholia ei kyseisistä kuppiloista saa, koska jo esikoulussa opetettiin, että kaikkea sekoittamalla tulee ruskeaa. Makea tuoksu ei siis ole mikään erikoisuus Amsterdamissa, ja kämpillekin kantautuu naapurin partsilta iltaisin tuoksu, johon härmässä harvemmin törmää. Olutmaisterin rajallisen ymmärryksen mukaan, pössyttely on kahvikauppojen ulkopuolella kiellettyä, muttei paikallisia eikä ketään muutakaan voisi vähempää kiinnostaa.

Mitä juustoon tulee, sitähän täällä on helvetisti. Jengi syö "hollannin kultaa" parisen kymmentä kiloa vuodessa, mutta ennen kaikkea se on maalle tärkeä vientituote, ja Alankomaat ovatkin yksi maailman suurimmista tuottajista. 20 kiloa on muuten helvetinmoinen läjä juustoa. Härmäläinenhän vetää suunnilleen saman, joten ei olla yhtään huonompia, mutta iso läjä silti. Kun kerran on vitusti juustoa, niin pitää olla leipääkin. Sitä täällä nimittäin taas syödään ihan hoopona. Duunissa jengi vetää päivälliseksi helposti puoli pakettia toastia ja jotain hämäriä paikallisia härpäkkeitä niiden päällä. Yrityn syödä jotain haggiksen näköistä juttua ensimmäisenä päivänä ja sain helvetin kipeän vatsataudin. Olen sittemmin pysytellyt juustossa.

Ruokahan on muutenkin täällä aika epäterveellistä ja etenkin baareissa, joissa Olutmaisterikin valtaosan vapaa-ajastaan viettää, kaikki on, ja kaikkea saa, friteerattuna; juustoa, leipää, lihaa, kalaa, kanaa, ja mikä parasta, mössöä. Tätä friteerattua herkkua kutsutaan nimellä bitterballen, ja kyseessä on siis lihapullan näköisiksi friteerattua lihamössöä, mahtavaa ja terveellistä.

Hollantilaiset ovat muuten maailman pisintä kansaa, ja siksi paskaruoka ei varmaan näy missään, kun sen piilottamiseen on enemmän pinta-alaa. Pyöräilylläkin on varmasti osansa asiassa, mutta mennään siihen vasta hetken kuluttua. Äijien keskipituus täällä on 185,5, osasi Lonely Planet Olutmaisteria sivistää. Naisetkin venyvät keskimäärin 173 sentin mittaan ja mitä naisiin tulee, ovat he myös varsin kauniita. Huolta ei kotopuolessa kuitenkaan ole, koska ei Olutmaisterin mitoilla paikallisiin daameihin edes yltäisi, vaikka haluaisikin. Pitkään hevosmaiseen ruhoon kun yhdistää pitkän geeliin uitetun tukan takahyppyrillä, niin perushollantilainen mies on valmis. Tässä paras kuva, jonka Google osasi Olutmaisterille löytää: perushollantilainen takatukka hyppyrillä. Ole Holandes!

Kun Amsterdamista puhutaan, niin ei toki suinkaan sovi unohtaa kolmesta keskusteluaiheestamme viimeisintä ja tärkeintä, eli maksullisia naisia. Kuten monet Olutmaisterin blogin tuhansista faneista tietävät, "Red light district", eli punaiset lyhdyt, on the paikka kun maksullisista naisista puhutaan. Olutmaisteri suorittikin heti alkuun tässä kaupunginosassa järjestetyn kiertueen, jossa jopa Olutmaisterin mitoilla alamittainen kolumbialaistytteli selvitteli lyhtyjen saloja.

Naisia on siis joka lähtöön ja ne ovat jakautuneet alueittain alkuperän, rasvaprosentin sekä "avoimuuden" mukaan. Jos jostain syystä ajaudut niin sanotulle "sinisten lyhtyjen" alueelle, niin Olutmaisterin vinkki on pitää rahat visusti taskussa, ellet halua joko jotain erittäin kinkyä pissakakkajuttua tai sitten perinteisempää käsittelyä aataminomenan omaavalta hevoselta näyttävältä "naikkoselta". Alla olevassa fotossa näkyy ehkä kulmien suosituin teatteri, jossa voi käydä katsomassa live pornoa. Vaikka ajatus istua katsomassa jynkkyä hikisen tunkkaisessa teatterissa kiimaisten äijien seurassa ei juurikaan Olutmaisterissa herätä positiivisia tuntemuksia, saattaa tämä olla yksi niistä "pakko tehdä Damissa"


Punaisista lyhdyistähän voi aina käydä debattia, onko siinä järkeä vai nou, mutta Olutmaisterin yksimielinen kanta on, että on. Toki kokemus on hieman absurdi, ja toimialana ei varmaankaan se ensimmäinen mihin isi tyttärensä haluaa, niin parempi tämä on, kuin passittomat 14 vuotiaat pirihuorat revittämässä lettua kadunkulmassa. Daamit rekisteröityvät johonkin prostituutioliittoon, maksavat veroja ja ovat velvollisia todistamaan taudittomuutensa puolivuosittain. Talouskriisikään tuskin vaikuttaa tähän varsin tasaisen ja taatun kysynnän toimialaan.

Punaisista lyhdyistä päästäänkin kätevästi Olutmaisterin asuntoon, ei siksi, että makuuhuoneessa hohtaisi joku todella epäkorrekti ja aneeminen värivalo, vaan siksi, että makuuhuoneen ikkunasta on suorat näkymät punaisten lyhyjen ikkunaan, jossa horot pyörittelee persettä noin 20 tuntia vuorokaudesta. HR-tätikin oli kämpän nähdessään hieman huolissaan Olutmaisterin suhtautumisesta asiaan, mikä luonnollisesti oli täysin avoin. Omistaja osasi motivoida ja kertoa, että pyörä on turvassa kun lortot vahtii yötä päivää ikkunassa.

Kyseessä ei kuitenkaan ole tämä suurin ja legendaarinen porttola-alue Damissa, vaan muutaman talon mittainen porttolarivi suositulla ja hyvällä De Pijpin alueella. Tuntuu ainakin oviliikenteen perusteellä olevan enemmän paikallisten mesta, ja daamit itsekin ovat aivan saatanan lihavia, mustia ja rumia. Olutmaisterillekin valkeni vihdoin kaiken tämän koulutuksen jälkeen mitä markkinointi oikeasti on: "Markkinointi on sitä, että otetaan nainen, johon kukaan ei yökerhossa koskisi tikullakaan, ja laitetaan hänet kevyesti varusteltuna punaisella valaistun ikkunan taakse, jolloin jengi on valmiita maksamaan kyydistä 50 egeä vartilta" Olutmaisteri 2009, lainatkaa vapaasti.

Sain kämpän heti ensimmäisenä päivänä tutulla hollantilaisella tehokkuudella järjestettynä. Kämppä on täydellinen, parin minuutin sotkemisen päässä toimistolta ja mukavalta partsilta näkyy muutakin kuin punaista, nimittäin hyvin vastakohtaisesti, päiväkoti. Aurinko, joka Damissa on pääosin paistanut 3 viikkoa 15-20 asteen voimin, paistaa myös kolmeen asti suoraan partsille, joten vitivalkoiseen Olutmaisterinkin pintaan on tänä kesänä mahdollisuus saada hieman sävyä. Säät on siis ollut kohdillaan, ja vaikka säät nopeasti vaihtuukin (ei kuitenkaan mitään verrattuna Edinpurkkiin), niin pääosin on ollut hienoa. Kun vettä tulee kunnolla, niin silloin sitä myös oikeasti tulee.

Vuokrat on Damissa kohdillaan, joskin Olutmaisterin mukava työnantaja korvaa siitä suurimman osan. Kun Olutmaisterille itselleen jää maksettavaksi 40+ neliön yksiöstä 500 euron vähemmistöosuus, voi jokainen päissään arvioida kokonaiskustannusta. Vinkiksi voin mainita, että kollega maksaa kaupungin avainpaikalla 1500,- kuukaudessa yksiöstä, ja kyllä, euroja! Asumisen taso vaikuttaa ihan hyvältä, mutta tuplaikkunoita ei täälläkään osata tehdä, joten talvella tulee varmasti, keskuslämmityksestä huolimatta, kylmä. Muut rensselit ja vermeet kyllä löytyy kuivausrumpua myöten. Siitä huolimatta kämpän kotoisaksi tekemiseen kului satoja euroja. Tästä huomaa, että Olutmaisterillakin alkaa 30 häämöttää lasissa kun viihtyvyyden arvostus elämässä on kasvanut. Tämän ilmiön huipentumana lienee se, että ostin vittu kynttilän. Siis kynttilän! Ja vieläpä täysin ilman rationaalista syytä, puhtaasti viihtyvyydeksi.

Tässä muutama kuva Olutmaisterin tukikohdasta:

Olkkarissa on tilaa ja valoa. Aurinkoisella terdellä Olutmaisteri tulee varmasti viettämään usean sunnuntaikrapulan seuraavan 8 kuukauden aikana, tosin ei tänään, koska sataa vettä toisen kerran täällä olon aikana. Huomioikaa kynttilä pöydällä. Eikö olekin viihtyisää!

Keittiössä on tilaa ja tarvittavat härpäkkeet.

Sänky on kova ku saatana, mutta kyllähän tossa jurrissa nukkuu. Pimeään huoneeseen tottuneena, Olutmaisterilla on ollut hieman vaikeuksia pitää unta yllä aamuisin kun tulee valoisaa aikaisin.

Näkymää makkarin ikkunasta. Vastapäätä siis tosiaan tällainen niin sanottu "punainen hotelli". Akat rumia kuin porot, mutta kyllä tuntuu ovi käyvän siitä huolimatta.

Takapihalta sentään näkyy vähän muutakin kuin punaista.

Netin päätin hankkia, koska naapurin langaton yhteys vaikutti varsin epäluotettavalta, eikä kyennyt jatkuvaan Skypekeskusteluun. Netin hankkimiseksi piti olla paikallinen pankkitili, jonka myös päätin hankkia, edellisistä reissuista viisastuneena, heti alussa. Lisäksi se tulee hyötykäyttöön, koska täällä tuulimyllyjen keskellä ei Visa-kortti tunnu olevan kovin toimiva ratkaisu käteisliikenteen korvikkeena. Paikallisesta supermarketistakin piti lähteä rahanhakuhommiin kassalta toistasataa euroa siinä lasissa kun neiti pyöritteli Olutmaisterin Visalle päätä ja osoitteli kadulla sijaitsevia rahakoneita. Tällä paikallisella kortilla maksaminen onnistuu, mutta yleisesti siitä ei pidetä, joten Olutmaisteri joutuu jälleen kerran Suomessa olon jälkeen totuttautumaan vanhaan UK:ssa tutuksi tulleeseen asiaan jota myös käteiseksi kutsutaan. Uskomaton määrä tulee kolikkoa viikossa kun ravaa muutaman illan ravintellissa käteisellä.

Joka tapauksessa, olin siis netinhakureissulla. Sitä yhtäkkiä huomaa, kuinka orpona on ilman internettiä. Duunissakin koneen saaminen kesti ikuisuuden, joten sielläkin yhteys digitaaliseen maailmaan oli alussa varsin rajallinen. No sen pankkitilin hommaamiseen tarvittiin tietenkin taas sata dokumenttiä ja kolme keikkaa pankkiin. Nyt pitäisi vielä rekisteröityä jossain vitun kaupungintalolla ja painella siitä verotoimistoon, eikä puhettakaan, että yksikään näistä hienoista kirjautumismekanismeistä toimisi digitaalisesti vaikkapa siellä intterin netissä. Kävellen olet täällä riistaa. Autot ja julkiset tööttää vasemmalta ja pyörää tulee otsaan oikealta. Siitä huolimatta kaikki turistit pyörittää sitä karttaa keskellä pyöräkaistaa. Hyvä tapa tehdä heti alkuun paikallisia ystäviä. Vitun turistit!

Toinen iso ja sitäkin tärkeämpi hankinta heti alkuun oli polkupyörä. Tämä kyseinen väline on Damissa välttämättömyys, hyvin toimivasta joukkoliikenteestä huolimatta. Pyörällä olet kunigas, jota kaikki väistää ja pääset paikkoihin kohtalaisen pienessä 700k asukkaan kaupungissa helposti. Pyöräilijöille on omat kaistat ja liikennevalot, mutta välillä silti kuumotta sotkeä varsin sekavassa liikenteessä kun olet metrin tilassa sporan ja auton välissä.

Pyörän ostaminen Damissa on mielenkiintoista. Tarjontaa on, mutta kysyntää ilmeisesti vielä enemmän, ainakin hintojen perusteella. Alla olevasta äärettömällä digiteknisellä osaamisella editoidusta kuvasta näkee itse kukin, mitä tuollainen menopeli maksaa:


Jep. Reilu tonnin, ja kuten näkyy, tässä kaverissa ei ole edes vittu vaihteita. Tällaisella pyörällä takatukkainen hollantilainen ajelee vain huviajeluita tai pidempiä reissuja. Peruspäivittäinen meneminen ja duunimatkat hoituu sellaisella mustalla ruosteisella paskalla, joka paukkuu ja rutisee, mutta jolla on äärettömän hyvä taklata karttaa pyöräkaistalla pyöritteleviä turisteja. Pyörävarkaudet ovat niin yleisiä, että tällaisesta menopelistä pääsisi hyvin nopeasti eroon, jos sen jättäisi kadun varteen, täysin riippumatta lukkojen määrästä tai laadusta.

Pyörän ostamisessa on kaksi perussääntöä:
1) Peruspaska konkeli maksaa 80 egeä, käsijarruilla 100+ ja kun vaihteet lisätään mixiin, niin hinta alkaa pyöriämään 200 egen hujakoilla. Nämä siis käytettyjen täysin paskojen menopelien hintoja. Jos joku on bisnesideaa vailla, niin joku pyöräexportbisnes voisi olla kova sana, kun tuollaisia menopelejä saa Suomessa kaatopaikalta ilmaiseksi.
2) Toinen ostamisen sääntö on, että lukkoja on hyvä olla kaksi ja mitä lähempänä niiden yhteishinta on menopelin hintaa, sen parempi. Olutmaisterilla suhde on 45/125, lukkojen hinta ensin. Lukoista toisella lukitaan renkaat ja toisella koko menopeli johonkin kiinteään, ettei lähde auton lavalle tai kanaaliin yön pikkutunneilla. Olutmaisterin sinisessä enkelissä, jonka juuri päätin nimittää "Kaasuksi", on kaksi käsijarrua, sekä keskinkertainen kunto, joten mielestäni tein hyvät kaupat.

Olutmaisteri ja Kaasu

Pyörällä ajamisessa on nopean liikkumisen lisäksi toinenkin hyvä puoli. Ei altistu kaikelle koiranpaskalle, jota Damissa on kaikkialla. Muuta Eurooppaa ei pohjoismaiden ulkopuolella ilmeisesti tunnu kiinnostavan kaduille ladattava paskan määrä, koska tilanne oli täysin sama Edinpurkissa ja Pariisissa. Jos jostain syystä Damissa joutuu jalkautumaan, on syytä vilkuilla muuallekin kuin pitkien tyttöjen tisseihin, muuten voi käydä kirjaimellisesti paskasti.

Töitähän tänne ei ole tultu tekemään, mutta se on hauskanpidon mahdollistava pakollinen tekijä, joten mainittakoon tästäkin välttämättömyydestä muutama sana. Olutmaisterin projektina on siis löytää olemassa oleville juomabrändeille uusia kansainvälisiä mahdollisuuksia. Pirun mielenkiintoinen kansainvälinen projekti. Konttori on parin minuutin pyöräilyn päässä Damin keskustassa. Työkulttuuri on lähellä suomalaista, eli hyvin suora ja tehokas. Jengi on mukavaa, joskin asiantuntijatehtävistä johtuen, hieman normaalia iäkkäämpää. Porukkaa on ympäri maailmaa ja meidän tiimi on varsin hollantilais-/puolalaispainotteinen. Lisämausteena työn haastavuuteen tuo ihmisten nimien opettelu, vai miten uskot kollegani sukunimen lausuttavan auttavalla puolalla: Jedrzejczak.

Hollannin kieli on suoraan sanotusti yhtä röhinää. Se on sekoitus englantia, saksaa ja ruotsia. Kielikurssit Olutmaisterilla alkaa kahden viikon kuluttua ja luvassa on historiallinen hetki, koska ensimmäistä kertaa elämässäni, ruotsista saattaa itseasiassa olla jotain hyötyä! Kielen harjoittelun Olutmaisteri on toki jo aloittanut ja toisin kuin matkaoppaamme Mursu edellisessä Pietarin episodissa, osaan myös numeron neljä. Kielen harjoittelu baarissa on haastavaa ja kommelluksia saattuu. Onneksi kuitenkin opin lausumaan sanan "hyvä - Goed" oikein ystävien kanssa baarissa, enkä toimistolla. Toimistodaamit olisivat varmaan ylistäneet Olutmaisterin kielitaitoja, kun olisin sujuvasti kutsunut heitä huoraksi heti aamusta. "Ghreet" (tai jotain vastaavaa) tarkoittaa nimittäin erittäin rumaa kutsumanimeä punaisilla lyhdyillä toimistoa pitävälle daamille.

Amsterdam on kulttuurien sekamelska ja porukkaa löytyy joka puolelta, jos ei asumassa, niin ainakin turisteilemassa. Paikallinen kulttuuri on hyvin avoin, niin kuin jo edelliset kappaleet lukeneena olet huomannut. Homoavioliitot ovat sallittuja, huumeita saa pössytellä, prostituutio on laillista, ja löytyypä täältä jopa puolue, joka ajaa seksin ikärajan alentamista ja pedofiilien oikeuksia. Tosin se on aiheuttanut jopa täällä hieman eripuraa, täysin ymmärrettävistä syistä. Maahanmuuttopolitiikka on varsin löysää, mutta kun viime vuosina on pari tärkeää herraa tapettu maahanmuuttajien toimesta, on syntynyt keskustelua siitä, pitäisikö maahanmuuttopolitiikkaa kiristää.

Homoystävällisessä Damissa ei tietenkään voi välttyä kohtaamasta herrojen välistä hellyyttä. Jos halua liittyä joukkoon, tarjoaa kaupunki siihen hyvän mahdollisuuden. Kikkelirengas on punalyhtyjen oppaamme mukaan eräs suosituimmista homoklubeista kaupungeissa. Jeesus mikä nimi. Ei ainakaan voi sanoa aamukankkusissa peppu hellänä, "etten mä tienny!".

Syynä kulttuurien sekamelskaan ja sekä kielen vaikutteisiin on se, että hollantilaisia on kautta historian pannut perseeseen kaikki lähinaapurit, ja jopa vähän kaukaisemmatkin. Roomalaiset, germaanit, patonginpaistajat, viikingit ja jopa espanjan oliivipojat ovat kaikki aikanaan tuikanneet hollantilaista pyllyyn, ja näistä vaihtuvista hallitsijoista johtuen kieli ja kulttuuri on sekoitus vähän mitä sattuu. Belgialaisista nää ei oo kovasti tykänny ja brittien kanssa jopa olleet hyvää pataa, johtuen yhteisistä intresseistä merenkäyntiin liittyen. Vuonna 1609 Alankomaiden kuninga...joo joo. Palataanpa nyt taas asiaan.

Olutmaisteri Heineken-museolla, jonka kulmassa toinen pääkonttorirakennuskin sijaitsee.

Heineken on hyvä paikka olla täällä töissä. Käytännössä kyseistä herkkua saa täältä joka paikasta, tai vähintään kakkosbrändiä Amstelia. Olutskene on varsin laajaa ja hyviä belgialaisia ja saksalaisia kepuja on saatavilla mukavasti. Oluen tarjoilusta ei Olutmaisterikaan voi olla ihan yhtä mieltä hyppyritukkien kanssa, nimittäin täällähän olutta tarjoillaan sellaisesta 3 desin maitolasista. Toki hintakin on edullinen, yleensä 2-3 egen luokkaa, mutta kun noita vetää kaksi niin päästään varsin koviin tuoppihintoihin. Tämä tietenkin hidastaa juomatahtia hieman, mikä ei välttämättä ole lainkaan huono asia. Supermarketeista löytyy hyvät valikoimat ja hinnatkin on kohdillaan. Koppa 0,3l Heinäkenkää maksoi eilen tarjouksessa 8 juroa. Samaisessa paketissa saa Euroshopperin laatukamaa hiukan reiluun 4 euron hintaan. Kun alkaa pullon hinta olemaan tuolla alle 20 sentin, niin en tiedä voiko enää puhua Oluesta. Jälleen kerran voi vain todeta, että kun otetaan vettä, filteröidään se äärettömän puhtaaksi, lisätään vähän muuta kamaa, odotellaan 3-4 viikkoa, pullotetaan ja kuljetetaan kauppaan, niin hinta on puolet alkuperäistä vetta halvempaa. Onko tämä oikein, kysyy Olutmaisteri?

Tullessani näin kentällä Joonas Kolkan ja pari päivää myöhemmin itse Frankie Rijkaardin kyysäilemässä jotain pitkää daamia. Näytti jerkkua vielä reisissä olevan kun ohitti meidät vauhdilla ja paineli vielä päin punaisiakin mennessään. Kun kyseisiltä herroilta ei mitään mielenkiintoa Olutmaisterin potkupallotaitoja kohtaan lohjennut, oli lienee täysin selvää, että jalkapallo ei tule olemaan tämän reissun päätarkoitus. Sporttimahiksiin pitää kuitenkin tarttua, koska ääretön kepun juominen kasvattaa tuota pakkia aika vaarallisesti.

Salibandy ei täällä ole kovin suuressa suosiossa. Satuin kuitenkin sporttimahdollisuuksia etsiessäni törmäämään paikallisen "huippujoukkueen" FB Agentsien sivulle ja ajauduin harjoituksiin. Jengi koostuu lähes täysin suomalaisista ja ruotsalaisista ja taso on Olutmaisterille ihan sopivaa, ehkä sellaista 4-5 divaria Suomessa. Kausi on vaan juuri loppumaisillaan, joten peleihin ei ainakaan näillä näkymin ole vielä hetkeen asiaa.

Kirjoittelen tätä pienessä sunnuntaikohmelossa, kuten aina. Kyllä tuo verkostoituminen on rankkaa puuhaa, sano muut mitä tahansa. Ihan mukavaa porukkaa kyllä tullut vastaan. Toiminta on muutenkin varsin sosiaalista, mikä siis toisilla sanoin ilmaistuna tarkoittaa oluen juomista, joten on ihan hyvä että sporttiakin tulee tehtyä. Vielä kun futispelit löytäisi jostain, niin hyvä.

Nyt alkaa tekstiä olemaan sen verran, että perushärmäläisen keskittymiskyky alkaa varmasti katoamaan pikkuhiljaa. Tarinaa kyllä riittäisi, mutta jätetään vähän ensi kertaankin. Torstaina on vuoden ryyppyjuhlien kohokohta, eli Queen's day, joka ilmeisesti muistuttaa vähän pohjoisen vappua. Tämän takia piti siirtää matkasuunnitelmat Suomeen, joten parempi olla killeribileet. Siitä lisää siis viikon päästä. Heitän tähän loppuun vielä pari räpsyä. Pysykää kanavalla!

Ei, tämä on vasta olympiastadion (Wikisivistyneenä voin todeta, että kesäolympialaiset olivat Damissa 1928). Futisstadikan kuvia joutunette odottamaan syksyyn, kun kausi taas alkaa.

Tämä pytinki on kaupungin vanhin kirkko, jostain 13xx vuodelta. Sinänsä siinä ei ole mitään kiinnostavaa, paitsi, että se on keskellä punaisia lyhtyjä. Jos kameraa kääntäisi 5 metriä vasemmalle, olisi kuvassa aivan toisenlaisia syntejä, ja Olutmaisteri todennäköisesti kanaalissa kameroineen. Pimperon kuvaamista kun lyhdyillä ei katsota kovin hyvällä.

Säät ovat olleet siis kohdillaan ja Damilainenkin osaa ottaa kyllä lämpimistä hetkistä ilon irti. Lauantaipiknikkiä Vondelparkissa.

Olutmaisteriehdokkaat viiniostoksilla (älkää kertoko kellekään). Mielenkiintoinen brändäys tuotteelle.

Pari räpsykkää konferenssihuoneesta Heineken-museon katolta:

Olutmaisteri Heineken Experiencessä, eli vanhalla panimolla, josta on tehty museo.

Vettä lyhyillä. Kuten nohevimmat jo huomasivatkin, kuva on Olutmaisterin aikaisemmista arkistoista Helmikuulta. Siksi vihreyden puuttuminen.

Kaupunki on varsin persoonallinen ja näitä ihmisiä kuhisevia pikkukujia on ympäriinsä ja joka toinen tönö on killissä johonkin suuntaan.

Kielestä puheenollen. Asiallinen kadun nimi. Onneksi täällä puhutaan englantia täydellisesti. Kuvitelkaapa taksin tilaus "My name is eitsh, ei, em, ...and I live in ii, ii, ar, es ..." voi sitä riemua.

Olutmaisterin palkanmaksaja sattuu olemaan kohtalainen sponsori tässä varsin suositussa potkupalloturnauksessa. Firman sisällä järjestettiin kansainvälinen pöytäfutiskilpailu, joka huipentuu finaaliin ensi keskiviikkona. Firman koosta ja henkilöstön kiinnostuksesta lajia kohtaan antaa hieman kuvaa, että turnaukseen osallistui joku 700 joukkuetta!!

Kävin Edinburghissakin pyörähtämässä viikonlopun työn ja huvin merkeissä. Aurinkoista oli sielläkin, mikä on hyvin harvinaista. Tässä parhaita otoksia.

The posse. Ystävälläni Jamesilla (kolmas vasemmalta) oli tuparit viikonloppuna ja paranneltiin krapulaa pienellä sunnuntaikävelyllä harvinaisen aurinkoisessa Edinboroussa.

Tämä viimeinen kuva on täysin kontekstista poikkeava, mutta sitäkin hauskempi. Olisiko Black Doorin vessasta Stadin Hesan keskustasta:


Näihin kuviin, näihin tunnelmiin! Doei!

ät Pjötr

Drastuit kavarits!

Eli terve toverit! Aikanaan yliopistossa kun Olutmaisterin lätkät olivat vasta nuoren opiskelijapojan märkä uni, harmitti kovasti , kun en koskaan, rajalla viiden vuoden kuihtumisesta huolimatta, selvinnyt Venäjälle käymään, edes halvan röökin-, viinan- tai bensanhakureissulle.

No nyt tämä virhe päätettiin poikain kanssa korjata ja varata pidennetty viikonloppumatka Äiti-Venäjän Pietariin. Matkahan alkoi Sibelius-junan ravintolavaunusta joskus 07.00 pintaan torstaina muutamia viikkoja takaperin. Kolmen tuopin voimin pirtsakkaasti alkanut junareissu rutistui hyvin nopeasti Venäläisen byrokratian rattaisiin. Nikolai kun ei nimittäin noita passeja osaa tarkistaa kovin nopeasti. Siinä missä suomalaisen rajamiehen tehokkuus näkyy junamatkan aikana toteutettavana passintarkastuksena ja leimauksena, toveri Venäläinen pysäyttää junan 1,5-2 tunniksi parkkiin, kerää passit ja vie ne tutkittavaksi sekä leimattavaksi asemarakennukseen. Oletin, että heillä on siellä joku neuvostoaikainen helvetinkokoinen kiinteä leimauslaite tai sitten rajamiehet kopioivat passit ja myyvät niitä eteenpäin kavereilleen. Tältä ainakin alkaa tuntumaan kun kävelee Helsingissä vuoden parhaaseen turistiaikaan ja pohtii venäläisten määrää.

Tarkastuksesta toivuttuamme suuntasimme takaisin ravintolavaunuun. Syytä lienee huomauttaa tässä vaiheessa, että passintarkastuksen aikana pitää jäpittää jakkaralla eikä vessaan tai muuallekaan ole asiaa, ellei halua tutustua tarkemmin Sergein rajavartiotoimintaan koppiauton perällä.

No, saavuimme noin 6 tunnin junailun jälkeen Pietariin, ja mielestäni näky oli ankeudessaan verrattavissa keskivertokylään Marokossa. Helvetin ruma ja ankea mesta. Luulisi nimenomaan, että venäläiseen bostailuhaluun kuuluisi näyttää kaupunkiin tulijalle, että Andrei osaa pistää pytinkiä pystyyn, mutta ei. Alla huono yritys tunnelman kuvaamisesta.

Juna-asemakin näyttää ihan vitun hienolta:

Noin minuutti saapumisemme jälkeen olimme jo neuvottelemassa taksihintaa avuliaan venäläistulkin ja kohtalaisen väsyneen taksikuskin kanssa. Venäläistulkin avuliaisuudella ei lienee ollut mitään tekemistä sen kanssa, että meillä oli rahaa, hänellä ei. Lopuksi kun hinnasta päästiin sopuun, hyppäsimme taksiin ja painoimme hotellille...ei aivan! Ensinnäkin taksihan oli luonnollisesti aito Lada, ja varmasti rajan tällä puolella olisi ansainnut kunniapaikan jossain automuseossa. 45 minuutin (n. 5km) matkasta noin 30 kului siinä samassa risteyksessä, josta taksiin hyppäsimme. Kaveri siinä kirjoili venäjäksi veti pari uukkaria pääsemättä mihinkään ja ohessa veti kolme spaddua. Hyvää asiakaspalvelua. Lopuksi kuitenkin selvisimme hotelli Mokbaan, eli Moskovaan, josta halpamatkaseurueemme oli yönsä päättänyt viettää.

Hotellilla huonevarauksen kuittaaminen kävi melko sujuvasti kahden tiskin ja pienen rekisteröintimaksun jälkeen. Tästä meitä olikin mukava matkailuvirkailija Helsingin päässä jo varoittanut. Hotelli oli ihan mukava ja kolmen hotelliyön, junamatkojen sekä viisumin kattavan reissun kustannuksen jäädessä alle 300 euron, ei lienee voi parempaa odottaakaan. Aamiainenkin oli, venäläiseen tyyliin voikkasalin kokoisesta huoneesta nautittuna, aika paska. Oltiin kuitenkin kattohuoneissa näköalapaikoilla kuten kuvasta näkyy.

Ensimmäinen tutustuminen Pietarin joukkoliikenteeseen oli paikallinen metro. Koko cityhän on rakennettu suolle, joten Vladimir on aikanaan joutunut lapioimaan junansa hieman normaalia syvemmälle. Jos härmäläisen syvin junailukokemus on Helsingin Kampissa, ei ole vielä ollut syvällä. Metro oli muutenkin mielenkiintoinen kokemus, koska reittikarttojen seuranta oli jo muutenkin hankalaa koska niistä ei paljon länsimaalaista logiikkaa ollut löydettävissä, eikä sen puoleen mitään länsimaisen ymmärtämää kieltäkään. Pienellä tuurilla pääsimme kuitenkin yhden pysäkin välin oikeaan paikkaan. Pysäkkien välitkin on Karpov pykännyt vähän pidemmiksi kuin Rautatieaseman ja Kaisaniemen välillä on totuttu. Toki puhummehan 5 miljoonan ihmisen suurkaupungista, jossa oikeasti pitää junalla päästä eteenpäinkin. Mitä järkeä on ylipäätäänkään rakentaa junaa maan alle sellaisten paikkojen väliin, jotka pääsee nopeammin kävellen?

Ennen metrokokemustamme olimme toki käyneet Olutmaisterin mieliksi tarkastamassa (lisää tähän valitsemasi venäläinen nimi omistuspäätteellä, eli genetiivillä) Prisman oluthyllyjen valikoimat ja laadut. Täytyy todeta, että valikoimat olivat kattavat ja hyllyt edustavat sekä suorassa, kun Stalinin sotajoukot aikanaan. Ostimme mukaan muutaman maistiaisen mm. Baltika 7, sekä Hebckoe. Maukkaita olivat. Tokihan maistelimme tuotteita vasta myöhemmin hotellilla, sillä huolimatta, että joka toinen paikallinen kävelee kaupungilla kaljapurkin kanssa, ei se ole turistille sopivaa toimintaa, ainakaan paikallisen miliisin mielestä. ”Ruki vehr!” ja koppiautoon! (KHG, eli "kato homo Googlesta", jos ei ole Pietari hallussa)

Matkajohtajamme Mursu (nimi vaihdettu) oli nokkelana poikana hoitanut Olutmaisterille ja poikavoittoisen matkaseurueemme kolmannelle, Andreelle (nimi vaihdettu), liput paikallisen potkupallojoukkue Zenitin (lausutaan Zeeeeeeeeenjit, vahvalla jiillä) Uefa-cupin koitokseen Udinesea vastaan perjantaina. Koska olimme kuulleet venäläisten jalkapallokannattajien ystävällisyydestä, päätimme sonnustautua Zenitin sinisiin, varmistaaksemme nyrkittömän jalkapalloelämyksen.

Elämyshän kyseessä toki olikin. 20 kiloa venäläisiä jalkapallofaneja pitivät kovempaa ääntä kuin Olutmaisteri on koskaan potkupallokentillä kuullut (mukaanlukien liberona Hesa Cupin puolivälierissä vuonna 199x). Matkaoppaamme osasi jopa muuta seuruetta sivistää tietämällä suurimman osan huudoista ja lauluista menevän tyyliin ”tapa se homo! Trallallaaa..” ja toisaalta, mitäpä sitä vittumaiselle ja kaatuilevalla pastanpaistajalle voi muutakaan huutaa. Lopputuloksesta huolimatta, ehdottoman hieno jalkapallokokemus, josta massiiviset ja yllättävän fiksut poliisin erikoisjoukko Omoh:in (pojat ei vissiin harrasta palindromeja) huolehtimat turvajärjestelyt pitivät huolen.

Pietarihan ei ole mikään ylen turvallinen paikka ja muutamia kauhutarinoita kuulleena matkaseurueemme suunnitelma oli pyöriä aina iltaan asti kaupungilla ja sitten mennä hotellimme olutravintolaan (siis ravintolan nimi ihan oikeasti oli ”beer restaurant”). Tämä toteutui ainoastaan ensimmäisenä iltana, koska paikka oli niin jäätävä, ettei sinne voinut toiste mennä. Saihan sieltä toki olutta ja ruokaa, joten kyllähän se silloin nimensä veroinen paikka on.

Andree oli naamioitunut täydellisesti paikalliseen katukuvaan:

Seuraavana iltana etsimme jostain Pietarin takakujilta Liverpool-nimisen oikean pubin, ja muuta emme sitten siitä illasta muistakaan. Turvallista. Aamulla ei kuitenkaan ollut peppu kipeä, ja taskuissa oli rahaakin jonkin verran, joten hyvin epätodennäköistä, että venäläinen rosmo olisi käynyt kummallakaan, taskuilla tai pepuilla. Venäläisellä votkulilla lienee kuitenkin osuutensa suussa maistuvaan paskaan ja armottomaan jomotukseen päässä.

Pääsimme hotellilta liikkeelle siis lauantaina joskus neljän pintaan ja suuntasimme matkanjärjestäjämme johdolla venäläiseen iltaan. Vaikka paikallinen tanssi- ja laulukulttuuri mielenkiintoinen kokemus olikin, ei 1,5 tuntia ripaskaa helvetinmoisessa kohmelossa ole se Olutmaisterin juttu. Etenkään, kun joku tanssiryhmän voimanainen raahasi Olutmaisterin itsensä viilaamaan parkettia. Onneksi oli tanssikengät jalassa, muuten letkeistä lanteistaan tunnetun Olutmaisterin krapulakohmelomuuvit olisivat voineet jäädä jäykiksi. Nyt tältä vältyttiin ja yleisöllä oli hauskaa, Olutmaisterilla vain hiki.

Pojat joutunu skarppaa kesken ryyppyreissun:

Ripaska-shoun jälkeen yritimme parantaa kohmeloa muutamalla Baltika seiskalla, mutta kunto ei näin vanhimmiten enää riitä kolmen päivän riipasuihin. Hauskaa sen sijaan oli kun kolmatta päivää suunnistimme välioluille Tower Pubiin keskustan kulmille, meitä jokaisella kerralla palvellut ystävällinen baarimikko tuli pöytään ja totesi mitään kysymättä: ”Trii Baltika, ai supous?” venäläisittäin lausuttuna. Kanta-asiakasstatuksestamme huolimatta, jouduimme luovuttamaan ja siirtymään hotellille jo hyvissä ajoin, kulkematta ”olutravintolan” kautta.

Juopottelusyistä hieman turistillisesti kevyeksi jääneen reissumme viimeisenä päivänä päätimme ottaa turistihärkää sarvista ja lähteä hyvissä ajoin tutkailemaan paikallisia nähtävyyksiä. Olimmehan virtaa täynnä pitkän ja hyvin nukutun yön jälkeen. Kun ketään ei kuitenkaan kiinnosta, niin totean tähän vain, että pitkiä on kadut ja isoja pytingit. Alla on tyypillinen venäläinen näky. Hienoksi rassattu pytinki ja vieressä talo, jossa ei ole ikkunoita. Laitan tonne loppuun lisää kuvia, jos joku ei jaksa suoraan googlettaa. Söimme myös blinejä ja borsh-keittoa, joista molemmat ovat erinomaista ravintoa.

Myös tässä on mielenkiintoinen esitys venäläistä arkkitehtuuria. Kun katsotte tarkkaan, huomaatte, että oikeanpuoleisten ikkunoiden takana on tiiliseinä. Miksi? En tiedä.

Myös venäläinen LVI-tekniikka innostaa maailmaa näyttävyydellään ja innovatiivisuudellaan. Yksi valtatien kaista on pitänyt sulkea tämän virityksen johdosta. Hyvä Boris!

Kuten sanottu. Pitkiä katuja.

Ravinnosta puheenollen, veli Konstantinin perinteistä herkkua on ns. kuiva kala, joka on kuivaa kalaa. Saimme Prisman oluthyllyjen välissä hienon idean viedä kotiin tuliaisiksi kuivat kalat, mutta lisääntymisharjoittelun toivossa, päätimme jättää näin tekemättä. Jätimme kuivan kalan siivojalle tipiksi. Oluen joimme.

Hotellilla palauttelimme mieliimme taas Baltika seiskan kielellä tanssahtelevia suloaromeja ja seurasimme tyhjille katsomoille pelaavan Zenitin paikallissarjan peliä televisiosta. Joku sinisten kannattaja oli pahoittanut mielensä Moskovassa edellispelissä ja 500 muutakin mielensä pahoittanutta Zeeeeeenjit(vahvalla jiillä)- fania oli laitettu miettimään kannatuslaulut uudelleen paikalliseen putkaan. ”Ruki veer!” ja koppiautoon, sanoo venäläinen miliisi ja pamputtaa.

Taksilla ajoimme reissun aikana kiitettävästi, ja mikäs siinä on Volgalle painaa pitkin kylää. Mielenkiintoisen näköisiä takseja kyllä kylä täynnä. Kaikki matkamme maksoivat 500 paskarahaa, riippumatta pituudesta tai vuorokauden ajasta. Neuvottelukyvyton päätyy tosin maksamaan huomattavasti enemmän. Ehdottipa joku hassu kuljettaja mittarilla menemistäkin, mutta kun mittari näytti jostain Kinder-munasta vedetyltä, niin ei lähdetty siihen juttuun ollenkaan. Varmaan suoraan napista räpsähtää se tonni siihen mittariin ja siinähän olet sitten. ”Ruki veer!” ja koppiautoon!

Päätimme myös kokeilla julkista liikennettä hyvin onnistuneen metrokokemuksemme jälkeen. Elämyksen korostamiseksi valitsimme paskimman näköisen sähköauton (juu, ne bussit kulkee sähköllä, vaikka ei kyllä soundit ihan siltä kuulostanut) ja lähdimme painamaan 5 kilometristä Nevski Prospektia. Paljon ruuhka-ajan jälkeen olisi kuvitellut, että pääväylää pääsisi sähköautolla painamaan kivuttomasti, mutta 25 minuutin ja 1,5 korttelin taistelun jälkeen, saimme neuvoteltua kuljettajan päästämään meidät pois jo ennen pysäkkiä. Kävelimme koko viisi kilometriä ja ohitimme lukuisia linja-autoja. Homma pelittää. Olihan meillä toki menestyksekkäitäkin joukkoliikennekokemuksia, ja mentiinpä kerran pummillakin. Onneksi ei koppiauton ovet paukkunut!

Matkajohtajamme moitteettomasta toiminnasta huolimatta, olimme onnellisia, että seurueemme oli juurikin kolme henkeä. Hän ei nimittäin tiedä osannut sanoa numeroa neljä venäjäksi. Nelistään olisimme siis joutuneet aina kumoamaan vähintään viisi mukia Baltikaa, mikä ei toki vastenmielinen ajatus ole sekään.

Opimme myös matkalla kieliä: ”Störmnaja, njet!” kääntyy nimittäin sujuvasti ”Tummaa ei ole!” ja olimme siis olutostoksilla, emme nauttimassa hotellin muista palveluista. Kobe Xay3 johdattaa sinut kahviputiikkiin ja Pjötr tuo sinut taksilla takaisin Pietariin, jos olet rallattelureissuilla eksynyt vähän kauemmaksi. Ystävämme ”Andreen” toinen nimi Petteri (ei muutettu) ääntyy myös samaan tyyliin Pjeter (vahvalla jiillä). Olutmaisteria voi tästä lähtien tuttavallisemmin kutsua nimellä Cmoh.

Nämäkin kattavat matkan aikana opitut kielitaidot eivät kuitenkaan taannut onnistumista kaikkialla. Oluenkin ostaminen osoittautui alan valveutuneimmillekin välillä pieneksi haasteeksi:

Tubankikaupassa kun ikkunasta osoittaa punaista malppiaskia ja lausuu hitaasti Marlboro, saa Winstonia. Punaistahan toki sekin. Hintaa tupankille tulee sellainen 1-2 juroa boxi. Baltika maksaa 2-3 eskoa. Toki eskoillahan ei Pjötörissä voi maksaa, vaan hyödykkeisen vaihto kustannetaan paikallisella, todellisella paskarahalla, eli ruplalla, jonka arvo on joistain huippuneuvostoaikojen rupla=dollaria pudonnut noin 60 osaan siitä. Niin, ja tuo ruki veerhän tarkoittaa kädet ylös ja koppiautolla tarkoitamme tyylikästä paikallisen miliisin huostaanottovälineistöä. Emme valitettavasti halunneet lähemmin tutustua tähän miiliisin kommenttiin, joten tyydyimme ottamaan kuvan vain rahankuljetusherrojen koppiautosta. Malli sama kuin miliiseillä, joten helposti tunnistettavissa ja välteltävissä.

Kuvasta muuten näkyy kuinka Ladalla pääsee parhaiten Pietarissa. Venäläinenhän on tunnettu kaikenlaisista virallisista ja toimivista ratkaisuista, kuten alla oleva ränniviritys edellä nähdyn putkiasennuksen kanssa todistaa.

Kobexay3:

Ryssän sää muistutti Suomea. Yhtenä päivänä paistaa aurinko ja toisena tulee loskapaskaa poikittain. Musiikillaan Pietari ei myöskään vakuuttanut kun mukavemmissakin ravintoloissa soi se perkeleen Venäläinen (disko)humppa.

Kuitenkin kaikkiaan hieno reissu ja näkemisen arvoinen paikka. Kateltavaa olisi riittänyt enemmänkin, mutta hyvä jättää jotain seuraavalle kerrallekin. Tässä on nyt sitten näitä pytinkejä ja räpsyjä sieltä sun täältä. Ensimmäisessä matkajohtajamme "Mursu" esittää jotain kuuluisaa taloa keskustassa, jotain makeutusaineeseen liittyvää tossa oli???

Kanaali ja verikirkko taustalla.

Joku joki

Tolppa:

Hmm....

Hmm2...

Tämän Olutmaisterikin tietää. Tämä on se Iisakin kirkko, jonka rakennus kuulemma kesti kauan. Joku sanontanakin joskus käyttänyt.

Tämä on nyt sitten se VOLGA! Komia peli, eikö.

Veristä kirkkoa vähän lähempää. Verinen sen takia, että joku kuuluisa herrasmies tapettiin tuohon mestaan niin pykäsivät kirkon muistoksi...tai jotain sinnepäin.

Kirjoittelen tätä tarinaa muuten lentokoneesta. Olutmaisterin matka jatkuu jälleen. Natsat kun ei tule pelkästään Lapin Kultaa myymällä. Seuraava komennus on Amsterdam ja vähintään 8kk. Juttua on siis tulevaisuudesta tulossa puukenkien, tuulimyllyjen ja Heinekenin maasta varmasti tiheämmällä sykkeellä, kuin kotosuomesta. Pysykää siis kanavalla ja varokaa koppiautoja!

Olutmaisteri yli ja ulos!