ät Pjötr

Drastuit kavarits!

Eli terve toverit! Aikanaan yliopistossa kun Olutmaisterin lätkät olivat vasta nuoren opiskelijapojan märkä uni, harmitti kovasti , kun en koskaan, rajalla viiden vuoden kuihtumisesta huolimatta, selvinnyt Venäjälle käymään, edes halvan röökin-, viinan- tai bensanhakureissulle.

No nyt tämä virhe päätettiin poikain kanssa korjata ja varata pidennetty viikonloppumatka Äiti-Venäjän Pietariin. Matkahan alkoi Sibelius-junan ravintolavaunusta joskus 07.00 pintaan torstaina muutamia viikkoja takaperin. Kolmen tuopin voimin pirtsakkaasti alkanut junareissu rutistui hyvin nopeasti Venäläisen byrokratian rattaisiin. Nikolai kun ei nimittäin noita passeja osaa tarkistaa kovin nopeasti. Siinä missä suomalaisen rajamiehen tehokkuus näkyy junamatkan aikana toteutettavana passintarkastuksena ja leimauksena, toveri Venäläinen pysäyttää junan 1,5-2 tunniksi parkkiin, kerää passit ja vie ne tutkittavaksi sekä leimattavaksi asemarakennukseen. Oletin, että heillä on siellä joku neuvostoaikainen helvetinkokoinen kiinteä leimauslaite tai sitten rajamiehet kopioivat passit ja myyvät niitä eteenpäin kavereilleen. Tältä ainakin alkaa tuntumaan kun kävelee Helsingissä vuoden parhaaseen turistiaikaan ja pohtii venäläisten määrää.

Tarkastuksesta toivuttuamme suuntasimme takaisin ravintolavaunuun. Syytä lienee huomauttaa tässä vaiheessa, että passintarkastuksen aikana pitää jäpittää jakkaralla eikä vessaan tai muuallekaan ole asiaa, ellei halua tutustua tarkemmin Sergein rajavartiotoimintaan koppiauton perällä.

No, saavuimme noin 6 tunnin junailun jälkeen Pietariin, ja mielestäni näky oli ankeudessaan verrattavissa keskivertokylään Marokossa. Helvetin ruma ja ankea mesta. Luulisi nimenomaan, että venäläiseen bostailuhaluun kuuluisi näyttää kaupunkiin tulijalle, että Andrei osaa pistää pytinkiä pystyyn, mutta ei. Alla huono yritys tunnelman kuvaamisesta.

Juna-asemakin näyttää ihan vitun hienolta:

Noin minuutti saapumisemme jälkeen olimme jo neuvottelemassa taksihintaa avuliaan venäläistulkin ja kohtalaisen väsyneen taksikuskin kanssa. Venäläistulkin avuliaisuudella ei lienee ollut mitään tekemistä sen kanssa, että meillä oli rahaa, hänellä ei. Lopuksi kun hinnasta päästiin sopuun, hyppäsimme taksiin ja painoimme hotellille...ei aivan! Ensinnäkin taksihan oli luonnollisesti aito Lada, ja varmasti rajan tällä puolella olisi ansainnut kunniapaikan jossain automuseossa. 45 minuutin (n. 5km) matkasta noin 30 kului siinä samassa risteyksessä, josta taksiin hyppäsimme. Kaveri siinä kirjoili venäjäksi veti pari uukkaria pääsemättä mihinkään ja ohessa veti kolme spaddua. Hyvää asiakaspalvelua. Lopuksi kuitenkin selvisimme hotelli Mokbaan, eli Moskovaan, josta halpamatkaseurueemme oli yönsä päättänyt viettää.

Hotellilla huonevarauksen kuittaaminen kävi melko sujuvasti kahden tiskin ja pienen rekisteröintimaksun jälkeen. Tästä meitä olikin mukava matkailuvirkailija Helsingin päässä jo varoittanut. Hotelli oli ihan mukava ja kolmen hotelliyön, junamatkojen sekä viisumin kattavan reissun kustannuksen jäädessä alle 300 euron, ei lienee voi parempaa odottaakaan. Aamiainenkin oli, venäläiseen tyyliin voikkasalin kokoisesta huoneesta nautittuna, aika paska. Oltiin kuitenkin kattohuoneissa näköalapaikoilla kuten kuvasta näkyy.

Ensimmäinen tutustuminen Pietarin joukkoliikenteeseen oli paikallinen metro. Koko cityhän on rakennettu suolle, joten Vladimir on aikanaan joutunut lapioimaan junansa hieman normaalia syvemmälle. Jos härmäläisen syvin junailukokemus on Helsingin Kampissa, ei ole vielä ollut syvällä. Metro oli muutenkin mielenkiintoinen kokemus, koska reittikarttojen seuranta oli jo muutenkin hankalaa koska niistä ei paljon länsimaalaista logiikkaa ollut löydettävissä, eikä sen puoleen mitään länsimaisen ymmärtämää kieltäkään. Pienellä tuurilla pääsimme kuitenkin yhden pysäkin välin oikeaan paikkaan. Pysäkkien välitkin on Karpov pykännyt vähän pidemmiksi kuin Rautatieaseman ja Kaisaniemen välillä on totuttu. Toki puhummehan 5 miljoonan ihmisen suurkaupungista, jossa oikeasti pitää junalla päästä eteenpäinkin. Mitä järkeä on ylipäätäänkään rakentaa junaa maan alle sellaisten paikkojen väliin, jotka pääsee nopeammin kävellen?

Ennen metrokokemustamme olimme toki käyneet Olutmaisterin mieliksi tarkastamassa (lisää tähän valitsemasi venäläinen nimi omistuspäätteellä, eli genetiivillä) Prisman oluthyllyjen valikoimat ja laadut. Täytyy todeta, että valikoimat olivat kattavat ja hyllyt edustavat sekä suorassa, kun Stalinin sotajoukot aikanaan. Ostimme mukaan muutaman maistiaisen mm. Baltika 7, sekä Hebckoe. Maukkaita olivat. Tokihan maistelimme tuotteita vasta myöhemmin hotellilla, sillä huolimatta, että joka toinen paikallinen kävelee kaupungilla kaljapurkin kanssa, ei se ole turistille sopivaa toimintaa, ainakaan paikallisen miliisin mielestä. ”Ruki vehr!” ja koppiautoon! (KHG, eli "kato homo Googlesta", jos ei ole Pietari hallussa)

Matkajohtajamme Mursu (nimi vaihdettu) oli nokkelana poikana hoitanut Olutmaisterille ja poikavoittoisen matkaseurueemme kolmannelle, Andreelle (nimi vaihdettu), liput paikallisen potkupallojoukkue Zenitin (lausutaan Zeeeeeeeeenjit, vahvalla jiillä) Uefa-cupin koitokseen Udinesea vastaan perjantaina. Koska olimme kuulleet venäläisten jalkapallokannattajien ystävällisyydestä, päätimme sonnustautua Zenitin sinisiin, varmistaaksemme nyrkittömän jalkapalloelämyksen.

Elämyshän kyseessä toki olikin. 20 kiloa venäläisiä jalkapallofaneja pitivät kovempaa ääntä kuin Olutmaisteri on koskaan potkupallokentillä kuullut (mukaanlukien liberona Hesa Cupin puolivälierissä vuonna 199x). Matkaoppaamme osasi jopa muuta seuruetta sivistää tietämällä suurimman osan huudoista ja lauluista menevän tyyliin ”tapa se homo! Trallallaaa..” ja toisaalta, mitäpä sitä vittumaiselle ja kaatuilevalla pastanpaistajalle voi muutakaan huutaa. Lopputuloksesta huolimatta, ehdottoman hieno jalkapallokokemus, josta massiiviset ja yllättävän fiksut poliisin erikoisjoukko Omoh:in (pojat ei vissiin harrasta palindromeja) huolehtimat turvajärjestelyt pitivät huolen.

Pietarihan ei ole mikään ylen turvallinen paikka ja muutamia kauhutarinoita kuulleena matkaseurueemme suunnitelma oli pyöriä aina iltaan asti kaupungilla ja sitten mennä hotellimme olutravintolaan (siis ravintolan nimi ihan oikeasti oli ”beer restaurant”). Tämä toteutui ainoastaan ensimmäisenä iltana, koska paikka oli niin jäätävä, ettei sinne voinut toiste mennä. Saihan sieltä toki olutta ja ruokaa, joten kyllähän se silloin nimensä veroinen paikka on.

Andree oli naamioitunut täydellisesti paikalliseen katukuvaan:

Seuraavana iltana etsimme jostain Pietarin takakujilta Liverpool-nimisen oikean pubin, ja muuta emme sitten siitä illasta muistakaan. Turvallista. Aamulla ei kuitenkaan ollut peppu kipeä, ja taskuissa oli rahaakin jonkin verran, joten hyvin epätodennäköistä, että venäläinen rosmo olisi käynyt kummallakaan, taskuilla tai pepuilla. Venäläisellä votkulilla lienee kuitenkin osuutensa suussa maistuvaan paskaan ja armottomaan jomotukseen päässä.

Pääsimme hotellilta liikkeelle siis lauantaina joskus neljän pintaan ja suuntasimme matkanjärjestäjämme johdolla venäläiseen iltaan. Vaikka paikallinen tanssi- ja laulukulttuuri mielenkiintoinen kokemus olikin, ei 1,5 tuntia ripaskaa helvetinmoisessa kohmelossa ole se Olutmaisterin juttu. Etenkään, kun joku tanssiryhmän voimanainen raahasi Olutmaisterin itsensä viilaamaan parkettia. Onneksi oli tanssikengät jalassa, muuten letkeistä lanteistaan tunnetun Olutmaisterin krapulakohmelomuuvit olisivat voineet jäädä jäykiksi. Nyt tältä vältyttiin ja yleisöllä oli hauskaa, Olutmaisterilla vain hiki.

Pojat joutunu skarppaa kesken ryyppyreissun:

Ripaska-shoun jälkeen yritimme parantaa kohmeloa muutamalla Baltika seiskalla, mutta kunto ei näin vanhimmiten enää riitä kolmen päivän riipasuihin. Hauskaa sen sijaan oli kun kolmatta päivää suunnistimme välioluille Tower Pubiin keskustan kulmille, meitä jokaisella kerralla palvellut ystävällinen baarimikko tuli pöytään ja totesi mitään kysymättä: ”Trii Baltika, ai supous?” venäläisittäin lausuttuna. Kanta-asiakasstatuksestamme huolimatta, jouduimme luovuttamaan ja siirtymään hotellille jo hyvissä ajoin, kulkematta ”olutravintolan” kautta.

Juopottelusyistä hieman turistillisesti kevyeksi jääneen reissumme viimeisenä päivänä päätimme ottaa turistihärkää sarvista ja lähteä hyvissä ajoin tutkailemaan paikallisia nähtävyyksiä. Olimmehan virtaa täynnä pitkän ja hyvin nukutun yön jälkeen. Kun ketään ei kuitenkaan kiinnosta, niin totean tähän vain, että pitkiä on kadut ja isoja pytingit. Alla on tyypillinen venäläinen näky. Hienoksi rassattu pytinki ja vieressä talo, jossa ei ole ikkunoita. Laitan tonne loppuun lisää kuvia, jos joku ei jaksa suoraan googlettaa. Söimme myös blinejä ja borsh-keittoa, joista molemmat ovat erinomaista ravintoa.

Myös tässä on mielenkiintoinen esitys venäläistä arkkitehtuuria. Kun katsotte tarkkaan, huomaatte, että oikeanpuoleisten ikkunoiden takana on tiiliseinä. Miksi? En tiedä.

Myös venäläinen LVI-tekniikka innostaa maailmaa näyttävyydellään ja innovatiivisuudellaan. Yksi valtatien kaista on pitänyt sulkea tämän virityksen johdosta. Hyvä Boris!

Kuten sanottu. Pitkiä katuja.

Ravinnosta puheenollen, veli Konstantinin perinteistä herkkua on ns. kuiva kala, joka on kuivaa kalaa. Saimme Prisman oluthyllyjen välissä hienon idean viedä kotiin tuliaisiksi kuivat kalat, mutta lisääntymisharjoittelun toivossa, päätimme jättää näin tekemättä. Jätimme kuivan kalan siivojalle tipiksi. Oluen joimme.

Hotellilla palauttelimme mieliimme taas Baltika seiskan kielellä tanssahtelevia suloaromeja ja seurasimme tyhjille katsomoille pelaavan Zenitin paikallissarjan peliä televisiosta. Joku sinisten kannattaja oli pahoittanut mielensä Moskovassa edellispelissä ja 500 muutakin mielensä pahoittanutta Zeeeeeenjit(vahvalla jiillä)- fania oli laitettu miettimään kannatuslaulut uudelleen paikalliseen putkaan. ”Ruki veer!” ja koppiautoon, sanoo venäläinen miliisi ja pamputtaa.

Taksilla ajoimme reissun aikana kiitettävästi, ja mikäs siinä on Volgalle painaa pitkin kylää. Mielenkiintoisen näköisiä takseja kyllä kylä täynnä. Kaikki matkamme maksoivat 500 paskarahaa, riippumatta pituudesta tai vuorokauden ajasta. Neuvottelukyvyton päätyy tosin maksamaan huomattavasti enemmän. Ehdottipa joku hassu kuljettaja mittarilla menemistäkin, mutta kun mittari näytti jostain Kinder-munasta vedetyltä, niin ei lähdetty siihen juttuun ollenkaan. Varmaan suoraan napista räpsähtää se tonni siihen mittariin ja siinähän olet sitten. ”Ruki veer!” ja koppiautoon!

Päätimme myös kokeilla julkista liikennettä hyvin onnistuneen metrokokemuksemme jälkeen. Elämyksen korostamiseksi valitsimme paskimman näköisen sähköauton (juu, ne bussit kulkee sähköllä, vaikka ei kyllä soundit ihan siltä kuulostanut) ja lähdimme painamaan 5 kilometristä Nevski Prospektia. Paljon ruuhka-ajan jälkeen olisi kuvitellut, että pääväylää pääsisi sähköautolla painamaan kivuttomasti, mutta 25 minuutin ja 1,5 korttelin taistelun jälkeen, saimme neuvoteltua kuljettajan päästämään meidät pois jo ennen pysäkkiä. Kävelimme koko viisi kilometriä ja ohitimme lukuisia linja-autoja. Homma pelittää. Olihan meillä toki menestyksekkäitäkin joukkoliikennekokemuksia, ja mentiinpä kerran pummillakin. Onneksi ei koppiauton ovet paukkunut!

Matkajohtajamme moitteettomasta toiminnasta huolimatta, olimme onnellisia, että seurueemme oli juurikin kolme henkeä. Hän ei nimittäin tiedä osannut sanoa numeroa neljä venäjäksi. Nelistään olisimme siis joutuneet aina kumoamaan vähintään viisi mukia Baltikaa, mikä ei toki vastenmielinen ajatus ole sekään.

Opimme myös matkalla kieliä: ”Störmnaja, njet!” kääntyy nimittäin sujuvasti ”Tummaa ei ole!” ja olimme siis olutostoksilla, emme nauttimassa hotellin muista palveluista. Kobe Xay3 johdattaa sinut kahviputiikkiin ja Pjötr tuo sinut taksilla takaisin Pietariin, jos olet rallattelureissuilla eksynyt vähän kauemmaksi. Ystävämme ”Andreen” toinen nimi Petteri (ei muutettu) ääntyy myös samaan tyyliin Pjeter (vahvalla jiillä). Olutmaisteria voi tästä lähtien tuttavallisemmin kutsua nimellä Cmoh.

Nämäkin kattavat matkan aikana opitut kielitaidot eivät kuitenkaan taannut onnistumista kaikkialla. Oluenkin ostaminen osoittautui alan valveutuneimmillekin välillä pieneksi haasteeksi:

Tubankikaupassa kun ikkunasta osoittaa punaista malppiaskia ja lausuu hitaasti Marlboro, saa Winstonia. Punaistahan toki sekin. Hintaa tupankille tulee sellainen 1-2 juroa boxi. Baltika maksaa 2-3 eskoa. Toki eskoillahan ei Pjötörissä voi maksaa, vaan hyödykkeisen vaihto kustannetaan paikallisella, todellisella paskarahalla, eli ruplalla, jonka arvo on joistain huippuneuvostoaikojen rupla=dollaria pudonnut noin 60 osaan siitä. Niin, ja tuo ruki veerhän tarkoittaa kädet ylös ja koppiautolla tarkoitamme tyylikästä paikallisen miliisin huostaanottovälineistöä. Emme valitettavasti halunneet lähemmin tutustua tähän miiliisin kommenttiin, joten tyydyimme ottamaan kuvan vain rahankuljetusherrojen koppiautosta. Malli sama kuin miliiseillä, joten helposti tunnistettavissa ja välteltävissä.

Kuvasta muuten näkyy kuinka Ladalla pääsee parhaiten Pietarissa. Venäläinenhän on tunnettu kaikenlaisista virallisista ja toimivista ratkaisuista, kuten alla oleva ränniviritys edellä nähdyn putkiasennuksen kanssa todistaa.

Kobexay3:

Ryssän sää muistutti Suomea. Yhtenä päivänä paistaa aurinko ja toisena tulee loskapaskaa poikittain. Musiikillaan Pietari ei myöskään vakuuttanut kun mukavemmissakin ravintoloissa soi se perkeleen Venäläinen (disko)humppa.

Kuitenkin kaikkiaan hieno reissu ja näkemisen arvoinen paikka. Kateltavaa olisi riittänyt enemmänkin, mutta hyvä jättää jotain seuraavalle kerrallekin. Tässä on nyt sitten näitä pytinkejä ja räpsyjä sieltä sun täältä. Ensimmäisessä matkajohtajamme "Mursu" esittää jotain kuuluisaa taloa keskustassa, jotain makeutusaineeseen liittyvää tossa oli???

Kanaali ja verikirkko taustalla.

Joku joki

Tolppa:

Hmm....

Hmm2...

Tämän Olutmaisterikin tietää. Tämä on se Iisakin kirkko, jonka rakennus kuulemma kesti kauan. Joku sanontanakin joskus käyttänyt.

Tämä on nyt sitten se VOLGA! Komia peli, eikö.

Veristä kirkkoa vähän lähempää. Verinen sen takia, että joku kuuluisa herrasmies tapettiin tuohon mestaan niin pykäsivät kirkon muistoksi...tai jotain sinnepäin.

Kirjoittelen tätä tarinaa muuten lentokoneesta. Olutmaisterin matka jatkuu jälleen. Natsat kun ei tule pelkästään Lapin Kultaa myymällä. Seuraava komennus on Amsterdam ja vähintään 8kk. Juttua on siis tulevaisuudesta tulossa puukenkien, tuulimyllyjen ja Heinekenin maasta varmasti tiheämmällä sykkeellä, kuin kotosuomesta. Pysykää siis kanavalla ja varokaa koppiautoja!

Olutmaisteri yli ja ulos!