ät Pjötr

Drastuit kavarits!

Eli terve toverit! Aikanaan yliopistossa kun Olutmaisterin lätkät olivat vasta nuoren opiskelijapojan märkä uni, harmitti kovasti , kun en koskaan, rajalla viiden vuoden kuihtumisesta huolimatta, selvinnyt Venäjälle käymään, edes halvan röökin-, viinan- tai bensanhakureissulle.

No nyt tämä virhe päätettiin poikain kanssa korjata ja varata pidennetty viikonloppumatka Äiti-Venäjän Pietariin. Matkahan alkoi Sibelius-junan ravintolavaunusta joskus 07.00 pintaan torstaina muutamia viikkoja takaperin. Kolmen tuopin voimin pirtsakkaasti alkanut junareissu rutistui hyvin nopeasti Venäläisen byrokratian rattaisiin. Nikolai kun ei nimittäin noita passeja osaa tarkistaa kovin nopeasti. Siinä missä suomalaisen rajamiehen tehokkuus näkyy junamatkan aikana toteutettavana passintarkastuksena ja leimauksena, toveri Venäläinen pysäyttää junan 1,5-2 tunniksi parkkiin, kerää passit ja vie ne tutkittavaksi sekä leimattavaksi asemarakennukseen. Oletin, että heillä on siellä joku neuvostoaikainen helvetinkokoinen kiinteä leimauslaite tai sitten rajamiehet kopioivat passit ja myyvät niitä eteenpäin kavereilleen. Tältä ainakin alkaa tuntumaan kun kävelee Helsingissä vuoden parhaaseen turistiaikaan ja pohtii venäläisten määrää.

Tarkastuksesta toivuttuamme suuntasimme takaisin ravintolavaunuun. Syytä lienee huomauttaa tässä vaiheessa, että passintarkastuksen aikana pitää jäpittää jakkaralla eikä vessaan tai muuallekaan ole asiaa, ellei halua tutustua tarkemmin Sergein rajavartiotoimintaan koppiauton perällä.

No, saavuimme noin 6 tunnin junailun jälkeen Pietariin, ja mielestäni näky oli ankeudessaan verrattavissa keskivertokylään Marokossa. Helvetin ruma ja ankea mesta. Luulisi nimenomaan, että venäläiseen bostailuhaluun kuuluisi näyttää kaupunkiin tulijalle, että Andrei osaa pistää pytinkiä pystyyn, mutta ei. Alla huono yritys tunnelman kuvaamisesta.

Juna-asemakin näyttää ihan vitun hienolta:

Noin minuutti saapumisemme jälkeen olimme jo neuvottelemassa taksihintaa avuliaan venäläistulkin ja kohtalaisen väsyneen taksikuskin kanssa. Venäläistulkin avuliaisuudella ei lienee ollut mitään tekemistä sen kanssa, että meillä oli rahaa, hänellä ei. Lopuksi kun hinnasta päästiin sopuun, hyppäsimme taksiin ja painoimme hotellille...ei aivan! Ensinnäkin taksihan oli luonnollisesti aito Lada, ja varmasti rajan tällä puolella olisi ansainnut kunniapaikan jossain automuseossa. 45 minuutin (n. 5km) matkasta noin 30 kului siinä samassa risteyksessä, josta taksiin hyppäsimme. Kaveri siinä kirjoili venäjäksi veti pari uukkaria pääsemättä mihinkään ja ohessa veti kolme spaddua. Hyvää asiakaspalvelua. Lopuksi kuitenkin selvisimme hotelli Mokbaan, eli Moskovaan, josta halpamatkaseurueemme oli yönsä päättänyt viettää.

Hotellilla huonevarauksen kuittaaminen kävi melko sujuvasti kahden tiskin ja pienen rekisteröintimaksun jälkeen. Tästä meitä olikin mukava matkailuvirkailija Helsingin päässä jo varoittanut. Hotelli oli ihan mukava ja kolmen hotelliyön, junamatkojen sekä viisumin kattavan reissun kustannuksen jäädessä alle 300 euron, ei lienee voi parempaa odottaakaan. Aamiainenkin oli, venäläiseen tyyliin voikkasalin kokoisesta huoneesta nautittuna, aika paska. Oltiin kuitenkin kattohuoneissa näköalapaikoilla kuten kuvasta näkyy.

Ensimmäinen tutustuminen Pietarin joukkoliikenteeseen oli paikallinen metro. Koko cityhän on rakennettu suolle, joten Vladimir on aikanaan joutunut lapioimaan junansa hieman normaalia syvemmälle. Jos härmäläisen syvin junailukokemus on Helsingin Kampissa, ei ole vielä ollut syvällä. Metro oli muutenkin mielenkiintoinen kokemus, koska reittikarttojen seuranta oli jo muutenkin hankalaa koska niistä ei paljon länsimaalaista logiikkaa ollut löydettävissä, eikä sen puoleen mitään länsimaisen ymmärtämää kieltäkään. Pienellä tuurilla pääsimme kuitenkin yhden pysäkin välin oikeaan paikkaan. Pysäkkien välitkin on Karpov pykännyt vähän pidemmiksi kuin Rautatieaseman ja Kaisaniemen välillä on totuttu. Toki puhummehan 5 miljoonan ihmisen suurkaupungista, jossa oikeasti pitää junalla päästä eteenpäinkin. Mitä järkeä on ylipäätäänkään rakentaa junaa maan alle sellaisten paikkojen väliin, jotka pääsee nopeammin kävellen?

Ennen metrokokemustamme olimme toki käyneet Olutmaisterin mieliksi tarkastamassa (lisää tähän valitsemasi venäläinen nimi omistuspäätteellä, eli genetiivillä) Prisman oluthyllyjen valikoimat ja laadut. Täytyy todeta, että valikoimat olivat kattavat ja hyllyt edustavat sekä suorassa, kun Stalinin sotajoukot aikanaan. Ostimme mukaan muutaman maistiaisen mm. Baltika 7, sekä Hebckoe. Maukkaita olivat. Tokihan maistelimme tuotteita vasta myöhemmin hotellilla, sillä huolimatta, että joka toinen paikallinen kävelee kaupungilla kaljapurkin kanssa, ei se ole turistille sopivaa toimintaa, ainakaan paikallisen miliisin mielestä. ”Ruki vehr!” ja koppiautoon! (KHG, eli "kato homo Googlesta", jos ei ole Pietari hallussa)

Matkajohtajamme Mursu (nimi vaihdettu) oli nokkelana poikana hoitanut Olutmaisterille ja poikavoittoisen matkaseurueemme kolmannelle, Andreelle (nimi vaihdettu), liput paikallisen potkupallojoukkue Zenitin (lausutaan Zeeeeeeeeenjit, vahvalla jiillä) Uefa-cupin koitokseen Udinesea vastaan perjantaina. Koska olimme kuulleet venäläisten jalkapallokannattajien ystävällisyydestä, päätimme sonnustautua Zenitin sinisiin, varmistaaksemme nyrkittömän jalkapalloelämyksen.

Elämyshän kyseessä toki olikin. 20 kiloa venäläisiä jalkapallofaneja pitivät kovempaa ääntä kuin Olutmaisteri on koskaan potkupallokentillä kuullut (mukaanlukien liberona Hesa Cupin puolivälierissä vuonna 199x). Matkaoppaamme osasi jopa muuta seuruetta sivistää tietämällä suurimman osan huudoista ja lauluista menevän tyyliin ”tapa se homo! Trallallaaa..” ja toisaalta, mitäpä sitä vittumaiselle ja kaatuilevalla pastanpaistajalle voi muutakaan huutaa. Lopputuloksesta huolimatta, ehdottoman hieno jalkapallokokemus, josta massiiviset ja yllättävän fiksut poliisin erikoisjoukko Omoh:in (pojat ei vissiin harrasta palindromeja) huolehtimat turvajärjestelyt pitivät huolen.

Pietarihan ei ole mikään ylen turvallinen paikka ja muutamia kauhutarinoita kuulleena matkaseurueemme suunnitelma oli pyöriä aina iltaan asti kaupungilla ja sitten mennä hotellimme olutravintolaan (siis ravintolan nimi ihan oikeasti oli ”beer restaurant”). Tämä toteutui ainoastaan ensimmäisenä iltana, koska paikka oli niin jäätävä, ettei sinne voinut toiste mennä. Saihan sieltä toki olutta ja ruokaa, joten kyllähän se silloin nimensä veroinen paikka on.

Andree oli naamioitunut täydellisesti paikalliseen katukuvaan:

Seuraavana iltana etsimme jostain Pietarin takakujilta Liverpool-nimisen oikean pubin, ja muuta emme sitten siitä illasta muistakaan. Turvallista. Aamulla ei kuitenkaan ollut peppu kipeä, ja taskuissa oli rahaakin jonkin verran, joten hyvin epätodennäköistä, että venäläinen rosmo olisi käynyt kummallakaan, taskuilla tai pepuilla. Venäläisellä votkulilla lienee kuitenkin osuutensa suussa maistuvaan paskaan ja armottomaan jomotukseen päässä.

Pääsimme hotellilta liikkeelle siis lauantaina joskus neljän pintaan ja suuntasimme matkanjärjestäjämme johdolla venäläiseen iltaan. Vaikka paikallinen tanssi- ja laulukulttuuri mielenkiintoinen kokemus olikin, ei 1,5 tuntia ripaskaa helvetinmoisessa kohmelossa ole se Olutmaisterin juttu. Etenkään, kun joku tanssiryhmän voimanainen raahasi Olutmaisterin itsensä viilaamaan parkettia. Onneksi oli tanssikengät jalassa, muuten letkeistä lanteistaan tunnetun Olutmaisterin krapulakohmelomuuvit olisivat voineet jäädä jäykiksi. Nyt tältä vältyttiin ja yleisöllä oli hauskaa, Olutmaisterilla vain hiki.

Pojat joutunu skarppaa kesken ryyppyreissun:

Ripaska-shoun jälkeen yritimme parantaa kohmeloa muutamalla Baltika seiskalla, mutta kunto ei näin vanhimmiten enää riitä kolmen päivän riipasuihin. Hauskaa sen sijaan oli kun kolmatta päivää suunnistimme välioluille Tower Pubiin keskustan kulmille, meitä jokaisella kerralla palvellut ystävällinen baarimikko tuli pöytään ja totesi mitään kysymättä: ”Trii Baltika, ai supous?” venäläisittäin lausuttuna. Kanta-asiakasstatuksestamme huolimatta, jouduimme luovuttamaan ja siirtymään hotellille jo hyvissä ajoin, kulkematta ”olutravintolan” kautta.

Juopottelusyistä hieman turistillisesti kevyeksi jääneen reissumme viimeisenä päivänä päätimme ottaa turistihärkää sarvista ja lähteä hyvissä ajoin tutkailemaan paikallisia nähtävyyksiä. Olimmehan virtaa täynnä pitkän ja hyvin nukutun yön jälkeen. Kun ketään ei kuitenkaan kiinnosta, niin totean tähän vain, että pitkiä on kadut ja isoja pytingit. Alla on tyypillinen venäläinen näky. Hienoksi rassattu pytinki ja vieressä talo, jossa ei ole ikkunoita. Laitan tonne loppuun lisää kuvia, jos joku ei jaksa suoraan googlettaa. Söimme myös blinejä ja borsh-keittoa, joista molemmat ovat erinomaista ravintoa.

Myös tässä on mielenkiintoinen esitys venäläistä arkkitehtuuria. Kun katsotte tarkkaan, huomaatte, että oikeanpuoleisten ikkunoiden takana on tiiliseinä. Miksi? En tiedä.

Myös venäläinen LVI-tekniikka innostaa maailmaa näyttävyydellään ja innovatiivisuudellaan. Yksi valtatien kaista on pitänyt sulkea tämän virityksen johdosta. Hyvä Boris!

Kuten sanottu. Pitkiä katuja.

Ravinnosta puheenollen, veli Konstantinin perinteistä herkkua on ns. kuiva kala, joka on kuivaa kalaa. Saimme Prisman oluthyllyjen välissä hienon idean viedä kotiin tuliaisiksi kuivat kalat, mutta lisääntymisharjoittelun toivossa, päätimme jättää näin tekemättä. Jätimme kuivan kalan siivojalle tipiksi. Oluen joimme.

Hotellilla palauttelimme mieliimme taas Baltika seiskan kielellä tanssahtelevia suloaromeja ja seurasimme tyhjille katsomoille pelaavan Zenitin paikallissarjan peliä televisiosta. Joku sinisten kannattaja oli pahoittanut mielensä Moskovassa edellispelissä ja 500 muutakin mielensä pahoittanutta Zeeeeeenjit(vahvalla jiillä)- fania oli laitettu miettimään kannatuslaulut uudelleen paikalliseen putkaan. ”Ruki veer!” ja koppiautoon, sanoo venäläinen miliisi ja pamputtaa.

Taksilla ajoimme reissun aikana kiitettävästi, ja mikäs siinä on Volgalle painaa pitkin kylää. Mielenkiintoisen näköisiä takseja kyllä kylä täynnä. Kaikki matkamme maksoivat 500 paskarahaa, riippumatta pituudesta tai vuorokauden ajasta. Neuvottelukyvyton päätyy tosin maksamaan huomattavasti enemmän. Ehdottipa joku hassu kuljettaja mittarilla menemistäkin, mutta kun mittari näytti jostain Kinder-munasta vedetyltä, niin ei lähdetty siihen juttuun ollenkaan. Varmaan suoraan napista räpsähtää se tonni siihen mittariin ja siinähän olet sitten. ”Ruki veer!” ja koppiautoon!

Päätimme myös kokeilla julkista liikennettä hyvin onnistuneen metrokokemuksemme jälkeen. Elämyksen korostamiseksi valitsimme paskimman näköisen sähköauton (juu, ne bussit kulkee sähköllä, vaikka ei kyllä soundit ihan siltä kuulostanut) ja lähdimme painamaan 5 kilometristä Nevski Prospektia. Paljon ruuhka-ajan jälkeen olisi kuvitellut, että pääväylää pääsisi sähköautolla painamaan kivuttomasti, mutta 25 minuutin ja 1,5 korttelin taistelun jälkeen, saimme neuvoteltua kuljettajan päästämään meidät pois jo ennen pysäkkiä. Kävelimme koko viisi kilometriä ja ohitimme lukuisia linja-autoja. Homma pelittää. Olihan meillä toki menestyksekkäitäkin joukkoliikennekokemuksia, ja mentiinpä kerran pummillakin. Onneksi ei koppiauton ovet paukkunut!

Matkajohtajamme moitteettomasta toiminnasta huolimatta, olimme onnellisia, että seurueemme oli juurikin kolme henkeä. Hän ei nimittäin tiedä osannut sanoa numeroa neljä venäjäksi. Nelistään olisimme siis joutuneet aina kumoamaan vähintään viisi mukia Baltikaa, mikä ei toki vastenmielinen ajatus ole sekään.

Opimme myös matkalla kieliä: ”Störmnaja, njet!” kääntyy nimittäin sujuvasti ”Tummaa ei ole!” ja olimme siis olutostoksilla, emme nauttimassa hotellin muista palveluista. Kobe Xay3 johdattaa sinut kahviputiikkiin ja Pjötr tuo sinut taksilla takaisin Pietariin, jos olet rallattelureissuilla eksynyt vähän kauemmaksi. Ystävämme ”Andreen” toinen nimi Petteri (ei muutettu) ääntyy myös samaan tyyliin Pjeter (vahvalla jiillä). Olutmaisteria voi tästä lähtien tuttavallisemmin kutsua nimellä Cmoh.

Nämäkin kattavat matkan aikana opitut kielitaidot eivät kuitenkaan taannut onnistumista kaikkialla. Oluenkin ostaminen osoittautui alan valveutuneimmillekin välillä pieneksi haasteeksi:

Tubankikaupassa kun ikkunasta osoittaa punaista malppiaskia ja lausuu hitaasti Marlboro, saa Winstonia. Punaistahan toki sekin. Hintaa tupankille tulee sellainen 1-2 juroa boxi. Baltika maksaa 2-3 eskoa. Toki eskoillahan ei Pjötörissä voi maksaa, vaan hyödykkeisen vaihto kustannetaan paikallisella, todellisella paskarahalla, eli ruplalla, jonka arvo on joistain huippuneuvostoaikojen rupla=dollaria pudonnut noin 60 osaan siitä. Niin, ja tuo ruki veerhän tarkoittaa kädet ylös ja koppiautolla tarkoitamme tyylikästä paikallisen miliisin huostaanottovälineistöä. Emme valitettavasti halunneet lähemmin tutustua tähän miiliisin kommenttiin, joten tyydyimme ottamaan kuvan vain rahankuljetusherrojen koppiautosta. Malli sama kuin miliiseillä, joten helposti tunnistettavissa ja välteltävissä.

Kuvasta muuten näkyy kuinka Ladalla pääsee parhaiten Pietarissa. Venäläinenhän on tunnettu kaikenlaisista virallisista ja toimivista ratkaisuista, kuten alla oleva ränniviritys edellä nähdyn putkiasennuksen kanssa todistaa.

Kobexay3:

Ryssän sää muistutti Suomea. Yhtenä päivänä paistaa aurinko ja toisena tulee loskapaskaa poikittain. Musiikillaan Pietari ei myöskään vakuuttanut kun mukavemmissakin ravintoloissa soi se perkeleen Venäläinen (disko)humppa.

Kuitenkin kaikkiaan hieno reissu ja näkemisen arvoinen paikka. Kateltavaa olisi riittänyt enemmänkin, mutta hyvä jättää jotain seuraavalle kerrallekin. Tässä on nyt sitten näitä pytinkejä ja räpsyjä sieltä sun täältä. Ensimmäisessä matkajohtajamme "Mursu" esittää jotain kuuluisaa taloa keskustassa, jotain makeutusaineeseen liittyvää tossa oli???

Kanaali ja verikirkko taustalla.

Joku joki

Tolppa:

Hmm....

Hmm2...

Tämän Olutmaisterikin tietää. Tämä on se Iisakin kirkko, jonka rakennus kuulemma kesti kauan. Joku sanontanakin joskus käyttänyt.

Tämä on nyt sitten se VOLGA! Komia peli, eikö.

Veristä kirkkoa vähän lähempää. Verinen sen takia, että joku kuuluisa herrasmies tapettiin tuohon mestaan niin pykäsivät kirkon muistoksi...tai jotain sinnepäin.

Kirjoittelen tätä tarinaa muuten lentokoneesta. Olutmaisterin matka jatkuu jälleen. Natsat kun ei tule pelkästään Lapin Kultaa myymällä. Seuraava komennus on Amsterdam ja vähintään 8kk. Juttua on siis tulevaisuudesta tulossa puukenkien, tuulimyllyjen ja Heinekenin maasta varmasti tiheämmällä sykkeellä, kuin kotosuomesta. Pysykää siis kanavalla ja varokaa koppiautoja!

Olutmaisteri yli ja ulos!

Olutmaisteri @ Dubai

Helou!

Pahoittelen alkuun lukijoille, jos sellaisia enää 2kk tauon jälkeen on, kun en ole kerinnyt/jaksanut päivitellä blogia. Kohta todennäköisesti vaihtuu taas Olutmaisterin toimenkuva niin sitten riittää taas kerrottavaa. No on kerrottavaa nytkin tai ainakin kuvia.

Olutmaisteri vieraili tammi-helmikuun vaihteessa Lähi-idässä, tai ainakin idässä. Dubai muslimimaana ei toki ole Oluen ammattilaiselle se paras paikka mennä, mutta onneksi jokainen Dubain ziljoonasta hotellista tarjoilee alkoholia vapaasti, jos on muutama Dirhami ylimääräistä. Oluthan Dubaissa on varsin kallista. Muuten hintataso mielestäni Suomen tasoa ulkona käymisen ja sen sellaisen osalta.

Palataan kuitenkin reissun alkuun, eli Dubain lentokentälle, joka on erittäin hieno, jos matkustaa 1. terminaalin läpi. Hyvät Finnmatkojen halpamatkalaiset sen sijaan päätyivät ees sun taas 2. terminaalin kautta, joten tax free - kaupan ja jäätelöputiikin lisäksi kentältä ei paljoa muuta viihdykettä löytynyt. Finnmatkojen kuljetukset heittivät meidät vielä kentälle joku 4 tuntia etuajassa. Kone kotiinkin lähti 19.20, kun lipuissa luki 20.20 ja portilla 18.50. Hyvin organisoitua.

Olutmaisterille pakettimatka oli ihka ensimmäinen. Kätevää toki, kun on oppaat, reissut ja taksit, mutta lomalla mieluummin pääsisi mahdollisimman kauaksi härmäläisistä, eikä täyteen ahdettu turistibussi suomenkielisine selostuksineen välttämättä ole sitä.

Kuten kaikkialla, reservin upseeri aloittaa turismin painamalla paikallisen kartan mieleensä, jonka jälkeen liikkuminen on helpompaa. Naisille, joille on vaikea hahmottaa, kumpi kahdesta kädestä on se oikea, tämä saattaa olla vaikeaa ymmärtää, mutta oikein mielellään tuntuvat kuitenkin seuraavan perässä kun tiedetään minne ollaan menossa. Naisilla on toki muita vahvuuksia, kuin suuntavaisto. Esimerkiksi tunteet.

Tällä kertaa, joutui upseerismieskin kuitenkin tutkailemaan karttaa hyvän tovin, kahdesta syystä: se oli arabiaksi, eikä missään suhteessa maapallomme napojen määrittämiin suuntiin, joita me länsimaalaiset viisaasti kutsumme eteläksi ja pohjoiseksi.



Hotellit Dubaissa on äärettömän siistejä. Koska ne ovat ainoita anniskelupaikkoja, baareja ei kaupungissa juuri ole. Jokaisessa normaalissa, eli 4 tähden, ja vähänkään paremmassa hotellissa on baareja ja ravintoloita vähintään 4. Parhaimmissa lähelle 20. Olutmaisterin hotellissa oli Dubaille vaatimattomat 4 tähteä, mutta ihan mukava putka silti:


Dubain ongelma on se, että kävellen ei pääse liikkumaan kuin vanhassa kaupungissa ja joen varrella. Kaikki muuhan kaupungissa on rakennettu suunnilleen eilen. Vanhassa kaupungissa näkymät muistuttavat epäilyttävästi Marokkoa, jossa Olutmaisteri vieraili aikoinaan Espanjan seikkailuiden yhteydessä. Ongelma vanhassa kaupungissa on se, että se ei kiinnosta ketään. Jos haluaa katsella valkoisia päin vittua rakennettuja paskahökkeleitä, voi mennä muuallekin. Lisäksi kaikkialla haisee perkeleen vahva suitsuke, joka sopii hyvin Olutmaisterin ohrapirtelön tuoksusta nauttimaan suunniteltuun, ja varsin allergiseen nokkaan. Dubaihin tullaan siis katsomaan loistoa ja kultaa. Jälkimmäistä tosin löytyy vanhasta kaupungistakin kultatorilta, tai kultakaupungista, kuten paikalliset sen ovat nimenneet:


Kuten sanoin, vanha kaupunki muistutti Marokkoa:


Vertaa Marokon Fes edellisiltä ristiretkiltä >>

Muuten Dubaissa siis ajetaan varsin edullisilla takseilla, mutta kun välimatkaa kaupungin kolmen päämestan väleillä saattaa olla yli 20km, tulee viikon matkan aikana taksilaskuistakin jo aika iso erä. Taksikuskit ovat Dubaissa, kuten kaikkialla muuallakin missä liikenne on vilkasta, ihan päin vittua. Äijät painaa kuin viimeistä päivää ja jos naapurikaista kulkee 2 metriä tunnissa nopeammin, niin vilkku päälle ja tööttäilyn kannustamana kaistan vaihtoon, ja kahden minuutin päästä takaisin. Ennen jokaista liikettä kuuluu tapaan toki tokaista jotain hämärää ählämiksi, antaa pitkä tuijotus naapurikuljettajaan ja tehdä joku kreisi muuvi.

Dubaissahan turistia kohdellaan kuin Jeesusta tai koraania, tai mitä ikinä ne siellä nyt palvookaan. Kenkäkaupassakaan ei saanut itse ottaa kenkiä jalasta, kun yli-innokas myyjä halusi sen välttämättä Olutmaisterin varoituksista huolimatta tehdä. Palvelua saa muutenkin joka paikassa ja sehän härmäläistä hävettää, kun joku palvelee.

Dubai on Arabiemiirikunta, jota hallitsee Sheikki Muhammed al Rashid ...jotain. Helvetin pitkä nimi kaverilla oli. Tuttavallisemmin kuitenkin Sheik Mo. Sheikin nimen häpäisemisestä räp-tyyliin todennäköisesti katkaistaan kieli ja laitetaan jalkapuuhun mekkaa kohti vähintään 5 vuodeksi, joten parempi paikan päällä pitää hassut kommentit itsellään. Jos kuitenkin vahinko sattuu ja on hotellihuoneessa kiinnittänyt huomiota, tietää jo valmiiksi tarkalleen, mihin suuntaan jalkapuu on syytä virittää:


Rangaistuksethan Dubaissa on niin kovat, että rikollisuus on lähellä nollaa. Oppaamme tiesi kertoa, että erästä suomalaisturistia ryöstää yrittänyt paikallinen tuomittiin yrityksestä vuodeksi linnaan.

Wikipedia osasi kertoa, että Sheik Mo oli 2008 maailman 5. rikkain mies vaivaisella 18 miljardin dollarin omaisuudella. Kyllä Olutmaisterikin ripustaisi printtiä teiden varsille, jos olisi tollanen status:


Tässäkin huomataan taas se fakta, että rahalla ei kyllä saa kauneutta, tai ehkä voisi ajatella toisin päin; kun on vitusti fyrkkaa, ei oo väliä miltä näyttää. Sheikki itse on toki maanläheinen mies, koska hänellä on "vain" kaksi virallista vaimoa. Yhdelle siis on vielä tilaa ja taisi herralla siinä joku salarakas ollutkin pyörityksessä, media ei vain uskalla asiasta uutisoida, ellei mekkaan päin tuijottelu jalkapuussa kiinnosta.

Dubai on siis varsin rikas emiirikunta, joskin heiltä loppuu öljy muutaman vuoden kuluttua. Sen takia strategiassa onkin jo pitkään ollut kasvattaa Dubaista maailmanluokan turisti- ja bisneskeskus. Tässä on onnistuttu, koska Dubain 1,3 (tms.) miljoonasta asukkaasta 80% on ulkomaalaisia. Jäljelle jääneistä paikallisista töitä tekee 3%. Rahahuolia ei siis ole.

Dubai kuitenkin ottaa ja tulee ottamaan pahasti tukkaan talouden tilanteen takia. Jo nyt maan 800 property developerista on saanut kenkää yli 300. Maailman kaikista nostokurjista on Dubaissa 13%, joten voi lienee hyvällä omallatunnolla sanoa, että rakentaminen on maalle varsin tärkeää. Tästä syystä kaikkialla näyttää keskeneräiseltä:



Rakennusprojektithan eivät myöskään ole mitään kovin vaatimattomia. Esimerkiksi uusi lentokenttähanke, joka jostain syystä tehdään korvaamaan jo valmiiksi hieno kenttä, tulee työllistämään täysipäiväisesti 130 000 ihmistä. Eli varmaan noin Turun väkiluvun verran porukkaa. Olisikin muuten hienoa, jos palkkaisivat kaikki turkulaiset sinne.

Vedonlyönti on Dubaissa kaiken muun kivan ohella tottakai kiellettyä. Sheikki Mo on kuitenkin fiksannut hommat sillä, että raveihin maksetaan sisäänpääsymaksu, mutta vetojen lyöminen on ilmaista. Päävoitot tietenkin aivan helvetin suuria. Alkoholia tarjoillaan siis vain hotelleissa ja jos supermarketista mielii iltajuomista kantaa kotiin, on syytä hommata vaikeustasoltaan kansalaisuuteen verrattava alkoholilisenssi. Dubaissa asuva ystäväni Sid sai nyt 10 kk maassa olon jälkeen kyseisen läystäkkeen. Häntä myös luultiin jossain mestassa paikalliseksi, ja hän joutui suorittamaan jonkinlaisen suullisen hindutestin, todistaakseen luvallisen alkoholin nauttimisen.

Itämaisista ihmisistä puheenollen. Olutmaisterin ohratuoksuissa pehmitetty nenä on aina miettinyt, miksi itämaiset, ja monesti muutkin ulkomaalaiset, etenkin välimerellä, haisevat helvetin pahalle. Tähän tuli selvyys, kun Sid tiesi kertoa, että he (ainakaan intialaiset) eivät yleisesti ottaen käytä dödöä. En tiedä miksi, mutta pitäisi. Välimeriläiset sen sijaan välillä taistelevat voimakasta odoriaan vastaan suorastaan kylpemällä jossain perkeleen dolzekappanassa, joka sitten taas löyhää niille perkeleen suitsukkeille.

Osuimme keskiarvoltaan kohtalaisen lämpimään Dubaihin vuoden kylmimpään aikaan. Lämpöä oli 25-26 astetta päivisin, eikä pilvet juuri häirinneet. Paikalliset pummit paineli pipot päässä ja toppatakit päällä. Kesällä Dubaihin ei kannata mennä, koska ihmiset karkaavat noin 50 asteen hellettä muille maille tai pysyvät kotona. Dubain lakiin on säädetty, että kun lämpötila ylittää 50 astetta, ei tarvitse tehdä ulkotöitä. Viime kesänä lämpötila oli 1,5 kk 49 astetta. Sheik Mo varmaan taas heittäny räppimuuveja peliin.

Taisin jo hehkuttaa Dubain loistoa, joten en siitä nyt viitsi jo valmiiksi pitkää blogikirjoitusta enää pidentää. Kerron esimerkkinä vain äärimmäisestä. Eli ns. "seitsämän tähden hotellista", Burj al Arabista (kuvassa taustalla).


Tyhjentävänä selityksenä voitanee sanoa, että hotellissa halvin huone on 170 neliötä, maksaa puolitoista tonnia ja keskimäärin hotellissa on henkilöstöä 6 per asukas. Hotelli järjestää kuljetuksen vieraille kentältä ja mikäli Dubain älyttömissä ruuhkissa istuminen ei innosta, niin kyytivaihtoehdoksi voi valita myös helikopterin.

Itseasiassa valehtelin, että en enää hehkuta Dubain loistoa. Mitään muuta kun kaupungissa ei olekaan. Muuten tää olis ku Vegasin reissu ilman peleistä puhumista.

Dubain kohutuin meneillään oleva hanke on tietenkin Burj Dubai, eli jo nyt 700 metrissä maailman korkein rakennus. Lopullista korkeutta ei rahvaalle kerrota ja huhujen mukaan tornin antennista tulee teleskooppi, joka voidaan sitten nykästä hihasta, kun kiinalaiset tekee isomman talon. Kävimme tornin juurella, mutta ei se mahtunut kuvaan millään, vaikka aika kaukaa katseltiinkin.


Päätettiin sitten mennä ihailemaan kyseistä tornia ja auringon laskua viereiseen The Address hotelliin, joka vaivaisella 300+ metrillään näytti kärpäsen paskalta. Näkymät ja 63. kerroksen näköalabaari sen sijaan olivat kaukana paskasta. Alla pari kuvaa näkymistä.

The Address - hotelli

Ihan kuin Tornin hississä :)

The Addressin näköalabaari. Kuvan daami ei kuulu kalustukseen.

Näkymät Burj Dubain juurella

Tämä matka, kuten kaikki muutkin Olutmaisterin lomat, sisälsi paljon korkeita paikkoja. Käytiin illastamassa Hyatt hotellin pyörivässä kattoravintolassa, joka myös oli miellyttävä kokemus. Huone siis pyöri 360 astetta noin tunnissa, eli ei ehkä kaikista herkkävatsaisimman paikka. Myös drinkkien kanssa tuli olla varovainen, jos sen nimittäin erehtyi jättämään ikkunalaudalle (joka ei pyörinyt), saattoi siitä hetken päästä nauttia viereisen pöydän ruokailijat. Näkymää ravintellista:


Kävimme toki myös Emirates Towersin näköalabaarissa, joka ei kyllä missään muodossa vetänyt vertojaan Addressin kattokuppilalle. Tornit tosin ovat hienot:


Vielä viimeisenä hehkutuksena ennen palautumista maan tasalle ja rahvaan juttuihin, on pakko mainita muutamalla virkkeellä Dubain ostoskeskuksista, joista löytyy tietenkin välttämättömyydet kuten laskettelurinne, jättimäinen akvaario, 3-kerroksinen vesiputous sekä luistelukaukalo. Ostareista suurimmassa, eli Dubai Mallissa liikkeitäkin on vain 1200.

Vielä rakenteilla olevan Dubai Mallin myymäläluettelo

Kaikki ei Dubaissa kuitenkaan ole hienoa. Paskahuussia kun ei muslimi nimittäin osaa rakentaa. Toki hotelleissa oli hienot kusiputkat, mutta vähänkään rahvaampaan paikkaan tai julkiseen mentäessä, odottaa oven takana Olutmaisterin vanha tuttu Marokosta: The hole!

Vertaa Marokon holeen tästä

Vaikka kaupunkilomalla oltiin, niin piti toki käydä syömässä hiekkaa aavikolla. Dubaihan käytännössä on keskellä aavikkoa ja kaupungista ulos ajettessa, ei paljon muuta näykään kun hiekkaa. Täysin organisoitu aavikkomatkamme lähti hotellikuljetuksella, jatkui maasturisafarilla, hiekkadyyni"lautailulla", aavikkopäivällisellä ja toki loppuun piti kunnioittaa työnantajaa hyvän shishan parissa.




Aavikolla Olutmaisteria kohtasi myös erittäin hellyyttävä hetki, kun vastaan tuli vanha tuttu Marokosta, nimittäin vanha kunnon sotaratsu Aggghmel:


Jos ei Olutmaisterin höpötykset aukea kaikille lukijoille, tarkentavaa insaittia voi käydä lukemassa Espanjan ristiretkeltä . Kuvassa Olutmaisteri itse ja Aggghmel (kolmella geellä). Aika on selkeästi kohdellut Aggghmelia hyvin.

Sishaa, eli hassuilla mausteilla ehostettua tupakkaa (ei nikotiinia) tuli sauhuteltua useamminkin matkan aikana. Kuvassa Olutmaisteri parivaljakko, Sid ja allekirjoittanut itse:


Nyt on rustailtu vähintääkin Lonely Planetin tasoista matkailu shaittia niin paljon, että vituttaa jo kirjailijaa itseääkin. Loppukaneettina ja kuvien saattelemana lopetan tämän kirjoituksen toteamalla, että loistoa ja glamouria etsivälle Dubai on juuri oikea paikka. Jos kuitenkin olet tottunut perinteisiin jurooppalaisiin kaupunkilomiin ja matkakassa on kevyt, niin on parempi pysyä itäisessä Euroopassa. Dubaissa on kaikkea, jos on rahaa!

Haluatko ostaa vokaalin? Paikallinen putiikki ostarilla.

Kuten sanottu. Kaikkea löytyy. Tyylikkäitä biitsejäkin useita.

Kaikki ei silti ole kaunista. Itse en esimerkiksi veisi kelloani kyseiseen korjausliikkeeseen limaiselle sivukadulle.

Ilmeisesti kesällä Dubaihin tulee oikeasti lämmin, kun bussipysäkitkin on ilmastoitu.

Aurinkoenergialla toimiva parkkimittari. Suomessa tulisi halpaa pysäköintiä tai vitusti sakkoja, etenkin talvisin.


Loppuun muutama tyylikas maisemakuva Dubaista:

Lupaan kirjoitella jatkossa useammin. Putkessa on jo uutta tarinaa, mutta annetaan nyt vanhojen sulaa ensin. Hetken kuluttua saattaa Olutmaisterin kompassi osoittaa taas muille maille, ja mikäli originaali suunnitelma pitää paikkaansa, sellaiseen paikkaan, mistä varmasti riittää kerrottavaa, tai ainakin kuvia. Pysykää siis kanavalla!

Hei vaan!

Tipaton tammikuu

...ja vitut!

Nyt kun vuosi on vaihtunut pääsevät terveysintoilijat ja muut jeesustelijat taas framille paasaamaan. Ei varmasti tee pahaa tarkistaa elintapansa vuoden alusta ja kenties jopa kiihdyttää kinkun sulamista pienellä extraliikunnalla, mutta Olut on kuitenkin niin mainio keksintö ja pitää mielen virkeänä, jotta sitä ei näinä pimeinä ja kylminä aikoina sovi jättää pois lainkaan.

Kun vuosi on nyt vaihtunut, niin kaikki muutkin turhat lupaukset lienee syytä unohtaa heti alkuun. Kesä tulee, eikä sitä kuuspäkkiä näy kuitenkaan. Tammikuussa on 4,5 viikonloppua, joten tuskin pysyy tipattomanakaan. Röökin vetäminenkin on ihan mukavaa, etenkin oluen kanssa, joten todennäköisesti repeät siihen viimeistään samana viikonloppuna. Ihmiset ovat heikkoja, joten muistakaa pitää rahat ja lupaukset erillään. Sitäpaitsi, Olutmaisterin mielestä paheita pitääkin olla...sopivasti.

Mutta mikä on sopivasti Olutta? ...vielä yksi? Täältä voi lukea mitä objektiivisesti ajateltuna tarkoittaa alkoholissa kohtuus. Rajoista voi olla kukin mitä mieltä tahansa, mutta jos noihin luottaa, niin muistakaa ensi kerralla kertoa myös terveystarkastuksessa totuus.

Seuratkaapa huvikseen medioita ympärillänne ja kiinnittäkään huomiota, miten alkuvuoden heikkoon ihmismieleen yritetään vaikuttaa sekä parantaa kaikkien oloa. Ei toimi! Olisi mukava tietää, paljonko kuntosalit nettoavat tammikuun aikana ostetuilla, lopuksi käyttämättömilla jäsenyyksillä.

Olutmaisteri henkilökohtaisesti yhtyy James Pittiin, jonka mukaan tipaton tammikuu voi olla jopa vaarallinen. Linkki. James on huolissaan, että alkoholiriippuvaiset lopettavat juomisen seinään ja saavat vieroitusoireita sekä muita ongelmia. Tästä syystä Oluen juontia ei ainakaan kannata lopettaa, ihan varmuuden vuoksi.

Varmaan jonku perkeleen viininlipittäjän idea tämä koko tipattomuusjuttu. Viiniähän toki saa juoda, koska ruoan kanssa se on ruokajuomaa, ja sitten se on niin terveellistäkin ja vitun antioksidantteja sekä muuta rankalaista patonkipalturia.

Noh, eiköhän siinä tullut Olutmaisterin mielipide uuden vuoden lupauksista ja muista hölynpölytipattomuuksista. Oli mulla jotain muutakin mielessä, mutta nyt se unohtui jonnekin tuon kiukkuavautumisen taakse...ainiin.

On ilmojakin pidellyt viime aikoina. Helvetin kylmiä sellaisia. Olutmaisteri kun ei varsinaisesti pakkasta ole nähnyt kahteen vuoteen, vaikka Edinpurkin viimaindeksi talviaikaan pyöri jossain -50 paikkeilla, tuntuu tällainen -15 ceetä aika piukalta. Lisäksi pisamanaaman tekemät Olutmaisterin Skotlannista ostamat ns. bisneskusiluikkarit eivät selkeästi ole suunniteltu kestämään vettä, lunta tai kylmää, puhumattakaan, että niillä täällä hangessa pysyisi pystyssä. Toisaalta, eihän täällä kukaan nää vaikka kaatuisikin, niin ei mitään väliä. Kunhan et kaadu välillä 12.00-12.14, jotka ovat suunnilleen ainoat päivän valoisat minuutit, niin ei hätää.

Suomessa syödään muuten helvetisti karamelliä. Sen huomaa kun yritää päästä ulos marketista, niin noin 30 metriä ennen kassoja alkaa helvetinmoinen sokerikäytävä. Eihän siinä mitään, karamellit ovat ihan hyviä, joskin niistä menee hampaat rikki. En tiedä ovatko isänmaan makeistarjonta syynä Olutmaisterin kehnohkoisiin hampaisiin, vai kenties jotkin hiilihapolliset juomat. Joka tapauksessa, oli aika vuosittaisen, tai 2-3-vuosittaisen hammastarkistuksen aika.

Olutmaisterin pettymykseksi hammashoitojonot Eteläisessä pääkaupungissamme ovat vain noin 6 kuukautta. Onko syynä pula hammaslääkäreistä vai nämä ylimitoitetut hampaidensyövytyshyllyt supermarketeissa. En tiedä, mutta jokatapauksessa, voisi joku kansanedustaja tähänkin puuttua, sen sijaan, että sitä perkeleen alkoholiveroa nostellaan ja paasataan rattijuopoista koko vitun ajan! Kattokaa Prisman vuoden alun salkkuhintaa. Siinä näkyy hyvin korotettu alkoholivero sekä kasvaneet materiaalikustannukset...paskat! Sitten kun joku hippiedustaja havaitsee, että hinnat ei olekaan menneet alas, alkaa se jokapäiväinen paasaaminen veron lisäkorotuksista, keskioluen blandaamisesta mellan öliksi, ostosaikojen, paikkojen sekä mainonnan rajoittamisesta ja niin edelleen. Hiilihappo kuulemma myös heikentää hampaita, pokeria pelataan netissä kännissä, kankkusessa rikotaan promillerajoja ja pohjanmaalla puukkohippa on suosittu alkuillan lämmittelyleikki, joten kyllähän näillä rajoituksilla kitketään paljonkin pahaa pois isän maasta. Thumbs up!

Aiemmin kun yksi Olutmaisterin 642 paikasta lohkesi, akuutti hoito järjestyi samana iltapäivänä. Pitänee vaan tulevaisuudessa tehdä tarpeesta riittävän akuuttia, niin pääsee hoitoon välittömästi, niin, ja juoda tietenkin vähemmän Olutta ja tosi paljon viiniä.

Finanssikriisi. Siinähän onkin riittänyt puhetta viimeaikoina. Kun tarpeeksi paasataan, niin kyllähän ne paskat ajat ja työttömyys sieltä tulevat. Suomeen ei kuitenkaan ole vielä iskenyt ihan niin pahasti kuin Britteihin. Hyvä tosin palautella pisamanaamoja välillä maan pinalle niin rauhoittuu se "We used to rule the world"-ajattelu. Olutmaisterin elämään tämän ei pitäisi sen kummemin liittyä, paitsi ihan pikkiriikkisen. Olutmaisterin liksa kun sattuu tulemaan tänne euron maalle punnissa, tuossa kuningattaren ikivahvassa valuutassa. Jos joku taloudellisesti valveutunut on sattunut seuraamaan valuuttakursseja viime päivinä, voi todeta, että kurssi on laskenut Olutmaisterikurssin alun 1,48:sta 1,01:een. Tuosta osaa jokainen itse laskea prosentit. Tekisi mieli taas taputella paria pisamanaamaa poskille, mutta kun tekevät niin hyviä Oluita, eivät voi olla läpeensä pahoja.

Olutmaisterilla kävi kollegoja kylässä vuoden vaihteessa ja olikin ihan mukava kiertää Helsinkiä pitkästä aikaa oikein kunnolla. Meillä on kyllä loppujen lopuksi aika mukava kaupunki, ja vasta silloin kun näkee ulkomaalaisten katselevan paikkoja ihmeissään ja kiinnostuineina, tajuaa, että ne joka päivä nähdyt kuppilat, kirkot, patsaat ja muut turhat härpäkkeet on oikeastaan ihan siistejä. Ja mikäs sen mukavampaa kun käydä aurinkoisella talvisäällä maistelemassa pannukaffeet ja lihapiirakat kauppatorin kulmassa.

Yksi asia, mikä ei kuitenkaan ole täysin siisti, on Kallio. Näytin keskiarvoa posheimmille kollegoilleni vaihtoehto-Helsinkiä kävelyttämällä heitä pitkin Kalliota. Lopuksi pistäydyimme "Näköalaravintola" Kolmessa Kaisassa, joka on kuitenkin niitä hieman laadukkaampia paikkoja, kevyen päivällisen toivossa. Oli kyllä sen näköistä porukkaa, että ei paljoa kiinnostanut kanakoreja tilata. Elämyksellistä silti ja kilpailukykyiset hinnat.

Näköalaravintola tarkoittaa vissiin Kalliossa sitä, että on ikkunat, ja ravintola sitä, että saa jotain mitä ei voi purematta niellä.

Tiedättekö muuten mistä tietää, että on tulossa vanhaksi, tai ainakin, että vanhenee. Rupeaa saamaan keittiötarvikkeita joululahjaksi. Enkä tosiaan tarkoita tässä uusia tuoppeja, mukinalusia tai vaikkapa pullonkorkin avaajaa, niitä saan töistäkin, vaan täysin hyötykäyttöön suunniteltuja härveleitä. Tarpeeseenhan ne toki tulevat, eihän pukki niitä muuten olisi tuonut, mutta missä vaiheessa homma näin kääntyi. Oi niitä aikoja, kun oli kääröissä vielä legoja ja leikkipyssyjä, joilla aattoillan sai rattoisasti kulumaan. Keittiötarvikkeilla on hieman hankalampi leikkiä, mutta toisaalta ne on helppo dumpata nurkkaan ja keskittyä olennaiseen: Kinkkuun ja olueen.

Tipallisen tammikuun Olutsuositus:

Black Door H.O.D.A

Eksklusiivisesti Bläkille tehty Real Ale, jonka älyttömät yliannostushumalat kuivattavat paatuneemmankin pisamanaaman ikenet. Näissä kun pysyy, niin pysyy juominen kohtuudessa ja voi nauttia. Löytyy vielä rajallisen aikaa pumpputynnyristä, joten kaikki maistelemaan!

Hyvää uutta vuotta ja tipallista tammikuuta!