Ryypimistä ja imurointia

VOI JEESUS TOTA IMURIA. Tässä rankan viikon ja muutaman ryyppyillan jälkeen ajattelin kohottaa omatuntoa imuroimalla kämpän. Eikös toi kerran kuussa olekin ihan sopiva tahti. Välillä vähän poimii suurimpia koiria nurkista niin hyvä. No, ensin piti taas muistella, että mitenkäs sininen Dyson (mitäs imurikauppiaat on mieltä tästä brändistä?) oikein toimikaan. Lopuksi kun sain sen suunnilleen hurisemaan ja ajelin pitkin kämppää (en tosin sängyn alta, koska härveli ei sinne mahdu), niin yhtäkkiä jää se kahvaosa käteen. Pyörittelin siinä sitten hetken Dysonia pitkin kämppää (mikä ei muuten ole kovin helppoa, koska ystäväni Daison painaa about 12 kiloa), kunnes huomasin, että imurin kahvaosan kuuluukin olla irroitettava ja sillä pääsee sitten tiukempiin paikkoihin imemään. Laitoin ihan demonstraatioksi kuvan ystävästäni Daisonista ja irroitettavasta hifi-kahvasta.

Daisoni

Näin yksi päivä kun joku raahasi tollasta himaan upouudessa paketissa marketista...vähän repeilin.

Olin tossa viikolla asiakasmarkkinointikoulutuksessa, ja hyvä koulutus olikin. Taas askeleen lähempänä ultimaattista ja haluttua Olutmaisterin titteliä. Kateltiin mukavia videoita, joissa jengi paineli käytävillä ja kuppiloissa sellaisilla laseilla, joista näkee mihin he katsovat. Parin miespuolisen videon jälkeen tuli selväksi, että ne mainokset on siellä katossa ihan turhaan. Ennemmin suosisin sellaisia tissi/perse-brändättyjä tarjoilijoiden paitoja, naispuolisille tarjoilijoille siis.

Perjantaina Edinburggiin saapui 2007 vuosikerran Olutmaisterikandidaatit maailmalta Workshoppia varten. Olutmaisteriohjelman workshopit ovat tunnetusti varsinaista homostelua ja niin oli tämäkin. Itsensä kehittämistä, ihmistyyppien tuntemista ja muuta pehmeetä roskaa. Vaikka onkin mukavaa täytellä ristikoita ja saada niiden perusteella tietää olevansa punainen persoona, en oikein osannut yhdistää tätä arkaluontoista ja korkealaatuista dataa oikeaan työelämään, saati nähdä sen hyötyä. Näitä istuntoja on luvassa lisää matkan varrella, mutta kuka sanoi, että Olutmaisteriksi olisi helppo päästä. Uhrauksia on tehtävä.

Työpajan jälkeen Olutmaisteri kokkaili ulkkareille suomalaisen menyyyyn. Kolmen ruokalajin Gourmeesetti sisälsi alkuruoaksi Hernaria, ruisleipää ja karjalanpiirakoita. Pääruokana oli makaroonilaatikkoa ja jälkkäriksi leipäjuustoa lakkahillolla. Illan ylivoimaiseksi suosikiksi osoittautui Olutmaisterin salaisella reseptillä tehostettu purkkihernari. Olikos se niin, että ranskisten piti ymmärtää ruoasta jotain? No ei, helvetin hyväähän se soppa oli. Frankoissi kaapi vielä viimeisiä rippeitä epätoivoisesti siitä kauhasta.

Etelä-Uukoon kollegat toivat 6 lavaa juomista tullessaan, joten kuivaa viikonloppua oli turha odottaa. Olutmaisterilla on itselläänkin 3 liparetta, jotka kukin oikeuttavat lavalliseen työnantajan herkkuja. Jätän nämä vautserit seuraavia vierailijoita varten, jotka parin viikon päästä taitavat jo kulmille saapuakin.

Viikonloppu sujui siis kosteasti ja olin erittäin yllättynyt ranskisten kehittyneistä juomataidoista. Muutama heistä oli aivan päissään, eikä normaalia lasiinsylkemistä nähty lainkaan. HIANOA! Ohjelma alkaa tehoamaan. Hieman noloa myöntää, mutta taisi Olutmaisteri pari kierrosta tanssilattiallakin pyöräyttää. Tosin hillitysti, jotta Edinburghin gimmat pysyisivät jaloillaan. Yleisesti ottaen hieno viikonloppu ja ilmeisesti ohjelman edetessä toleranssi kasvaa, koska krapuloita tuli tuskin lainkaan, vaikka juomaa kaatui kurkusta massiivisia määriä. Sunnuntainakin meni 4 mukillista ihan huomaamatta potkismatsin ohessa ilman mitään vaikutusta.

Kuten tiedätte, jaan kämpän kollegani Frankoissin kanssa. Frankoissi onkin hassu tapaus. Sellainen perusranskalainen. Valittaa kaikesta, pitää poolopaitaa ja tanssikenkiä, käyttää Head & Shouldersia sekä Menneniä, tekee eväät töihin ja ostaa tyttöystävälleen kukkia. Frankoissin tyttöystävä oli kylässä viikonloppuna, joten kaveria ei paljon radalla näkynyt. Piti varmaan antaa laatuaikaa. Frankoissi myös saattoi tyttöystävänsä junalla Glasgowhun, joka on noin tunnin junamatkan päässä täältä. Varsinaista homostelua sanon minä! Viimeksi se osti tytölleen nallen ja kukkia sekä odotteli kiltisti 02.00 juna-asemalla kun mimmi tuli junalla halpalennon jälkeen Glasgowsta. Kuulen jo kuinka naispuoliset lukijat ajattelevat "Oi kuinka ihanaa!".

Mun mielestä voitais tehdä sellainen parin kuukauden "koulutus"-vaihtokauppa, että kaikki rankalaiset chigut sais sellaisen suomalaisen autorassarin, jonka viikon huippuhetket ovat perjantain viimeisen oljynvaihdon jälkeiset 23 tuoppia ja lihis nakeilla pikku snägärinujakan jälkeen. Voi olla, että putois Ranskan posh-mimmit pilvistä aika nopeesti kun autorassari vääntäis öljyisillä käsillään baguetin väliin paksun siivun sikanautaa.

Ranskalaisille kundeille taas voitaisiin vastaavasti tarjota sellaisia vartin ylipainoisia takakireitä feministikunttuja joita meillä riittää yllinkyllin. Tiedättekö sellaisia, jotka tulee "toimeen omillaan" eivätkä "tarvitse miehiä", eikä varsinkaan mitään lahjoja niiltä. Voi olla, että sais ruusut ja nallet kyytiä! Hehe, rupee oikein itseänikin hymyilyttämään kun ajattelen tuota yhtälöä päissäni. No jokatapauksessa, sellainen se on se meidän Frankoissi. Pitäisköhän mun kertoa sille, että korkeakauluksiste poolopaidat on aika gay Uukoossa.

Ensi viikko on taas Olutmaisterille kiireistä aikaa. Maanantaina pitäisi tehdä kaikki viime viikon työt ja tiistaista sunnuntaihin olen Lontoossa. Kirjoittelen reissulta kuulumiset kun palaan. Alla pari satunnaista räpsyä pimenevästä ja syksyisestä Edinburkista.

Tää insinöörityö ei aikanaan ole ollut kovin vakuuttavaa ja sen johdosta vanha kaupunki on täynnä tällaisia epäilyttävän näköisiä pikku kujia.

Edinburghin pimenevä keskusta on oikeesti vähän mukavampi kuin kuvasta voisi ymmärtää.

Aika satunnainen kuva. Taustalla Edinburgin linna

"Sunnuntai" summaus

Taas yksi viikko takana. Meinasin unohtaa perinteisen sunnuntaiavautumisen, mutta vielähän tässä kerkeää, vaikka teknisesti ollaankin jo maanantaissa.

Viikonloppu sujui mukavasti ja perjantaina olikin keskiarvoa isompi humala, joka luonnollisesti aiheutti normaalia vakavampaa kuivuutta nielun päässä. Puolivahingossa ajauduin molempina iltoina Cambridge nimiseen kuppilaan, joka kyllä onkin oikein mukava kuppila. Hyvän oluen lisäksi paikasta löytyy erinomaiset burgerit.

Seuraavat pari viikkoa Olutmaisteri on Lontoossa harjaannuttamassa olutmarkkinointitaitojaan erinäisissä koulutustapahtumissa, joten mielenkiintoista tarinaa ei välttämättä ole kovin paljoa. Onneksi Olutmaisterilla on aina pari hyvää avautumisaihetta valmiina takataskussa odottamassa. Mistä tulikin mieleeni:

Mikä siinä muuten on, kun ulkomailla ei osata tehdä kassaa. Tarkoitan sellaista supermarketin tai ihan vaan lähiputiikin kassaa, missa ruoat laitetaan liukuhihnalle ja siitä ne sitten kätevästi automaattisen hihnan avulla menevät myyjän avustuksella hintalukijasta läpi ja lopuksi jonkin näköiselle ”pakkausalueelle”, josta ostoksensa maksanut henkilö ne sitten sujauttaa pussukkaan. Skotti ja varmaan muutkin saarelaiset ovat tehneet ihan hyvää duunia kahden ensin mainittujen asioiden kanssa ja ostajan kantilta on jopa ihan kätevää, joskaan ei nopeaa, että rehut punnitaan aina siinä kassalla. Ongelmaksi kuitenkin syntyy tämän niin sanottu ”pakkausalue”. Siihen kun ei mahdu kuin yhden shoppaajan lastit kerrallaan, tai oikeastaan vaan puolet niistä. Tämä siis tarkoittaa sitä, että muut odottelevat automaattisesta hihnasta ja nopeasta hintalukijasta huolimatta kiltisti jonossa, kunnes edellinen ostaja on säkittänyt kaikki ostoksensa ja poistunut. Yleensä ostaja joutuu jo menemään pussittelemaan rojujaan ennen maksua, koska kaikki omatkaan ostokset eivät mahdu pakkausalueelle. Asiaa ei myöskään nopeuta noin kahden litran kokoiset, erittäin heiveröiset muovipussit, joita tarvitsee aina joku kuusi kappaletta perusostosten kuskaamiseen.

Täsmälleen sama ilmiö oli havaittavissa Espanjassa ja Jenkeissä. Ihmiset eivät kai vaan tiedä paremmasta. Espanjalaiset tosin tykkäävät myös jonottamisesta, joten valinta voi myös olla tietoinen. Sen maan jonottamisen määrällä ei voi kuulua EU:hun, ellei suurin osa jonottamisesta ole vapaaehtoista. Hyvä Paco!

Puuh, kylläpäs helpotti kun sai tuonkin taakan pois harteilta. Asia on vaivannut minua jo pidemmän aikaa. Hyvää alkavaa viikkoa kaikille väsyneille lukijoille.

Kotimainen vaahdoton olut ja lentomatkustamisen ihanuus

Mo!

Olin ensimmäistä kertaa Olutmaisteritutkintoni aikana Suomessa käymässä. Vierailulla ei ollut mitään tekemistä edellisen tutkintoni valmistumisen kanssa, koska niihin kekkereihin en mennyt, enkä ollut niin koskaan aikonut tehdäkään. Kun silmissä kajastaa Euroopan Olutmaisterin titteli, ei ”Diplomi-insinööri” kuulosta enää kovin seksikkäältä, jos se koskaan on siltä kuulostanutkaan.

Ystäväni täytti viikonloppuna 30 vuotta, mutta tämäkään ei ollut syynä vierailuuni. Tarkemmin ajateltuna, vierailulleni ei ollut syytä. Oli mukavaa nähdä kavereita ja juoda paljon olutta. Suomalaiseen olueeseen ei Olutmaisteri kuitenkaan koske, paitsi nurkkaan pakotettuna, eli kun muuta ei ole tai jos joku tarjoaa (mitä ei suomalaisessa olutkulttuurissa kovin usein tapahdu).

Pidennetty viikonloppu meni siis mainiosti ja oli mukavaa kun ei tarvinnut nostaa juroakaan koko reissulla. Tähän ei ollut todellakaan syynä reissun edullisuus tai se, että anteliaat ystäväni olisivat minulle mitään tarjonneet, vaan se, että Suomessa on juroopan kehittynein maksujärjestelmä, ja se on fakta. Kortti siis vinkui ja vikisi.

Sää oli synkkä ja Helsingissä tuuli enemmän kuin muistin. Olut oli vaahdotonta ja ihmiset humalassa, minkä muistin hyvin. Sain nuhan. Palaankin hetkeksi härmän olutkulttuuriin. Onhan se nyt vittu, kun joku on laittanut kuplia olueeseen, puhumattakaan siitä, että se vaahdoton pinta jäisi alle sen ½ litran merkin!?! Tässä on sama ilmiö kuin monessa muussakin asiassa, jota blogilla kommentoin. Kun ihmiset ei tiedä paremmasta, niin on helppo tyytyä siihen mikä tulee annettuna. Onneksi maailmalla koulutetaan tällaisia päteviä oluen suurlähettiläitä parantamaan jälkeenjäänyttä tilannetta ja pehmentämään härmäläisen ensiaskelta vaahdollisten ja makua sisältävien oluiden maailmaan.

Toinen ongelma perseellään olevassa olutkulttuurissamme on ulkolaisten oluiden vähyys ja sen takia niiden huono laatu. Tilasin eräässä Helsingin "Brittiläisessä" kapakissa erään panimomme keulatuotteet ja sen laskeminen kesti niin kauan, että meinasin kysyä, löytyisikö jotain tavaraa pullosta. Suomessa kun olut virtaa mukiin nappia painamalla, ei suinkaan kahvasta, joka siinä hanassa sitä varten on. Nappia kun painaa, niin olutta tulee juurikin tuopillinen. Yleensä tämä tapahtuukin varsin ripeästi, mutta jos joku sattuu tilaamaan ulkolaisen erikoisoluen, jota menee muki viikossa, vaahtoamisen takia se hanavetkuilu kestää vuoden. Loppujen lopuksi hanassa seissyt mahtituotteemme maistui voimakkaan nuhankin läpi aivan paskalta. Hienoa kuitenkin, että olutravintolakulttuuri paranee ja ulkolaisia hyviä oluita Suomeenkin virtaa kasvavalla vauhdilla. Harmillista, että niistä ei monessa paikassa osata pitää huolta.

Mikään ei Suomessa siis ollut muuttunut. Pari muutakin asiaa matkan varrelta jäi Olutmaisterin mieltä kaivelemaan.

Keskimääräisen innovatiivisenä ihmisenä en voi uskoa, että lentomatkustaminen on nopein liikkumisen keino mihin ihmiskunta pystyy. Koneethan sinänsä kulkevat ihan haipakkaa ja mukavan elokuvan tai lehden parissa lentomatka keskivertoa reilusti lyhemmillä jaloilla sujuu ihan mukavasti. Koneeseen pääsyäkin on kehitetty koko ajan, vaikka partamiesten tornikeikan jälkeen se merkittävästi hidastuikin. Tsekkaus ja muut sydeemit on tehty aika helpoksi netin kautta ja jopa tekstarin kanssa voi mennä putkelle asti pällistelemään. Turvatarkastuskin sujuu jo joillain kentillä sopivaan aikaan kohtalaisen mutkattomasti, etenkin kun ihmiset alkavat oppia miten siitä pääsee sutjakkaasti läpi. Ihmettelet varmaan, että mitä helvettiä se Olutspede siellä sitten huutelee. No sitä vittu huutelee kun nuo samat prosessit joutuu tekemään sata kertaa muutaman hassun lennon takia, eikä ne todellisuudessa toimi Helsinki-Vantaan kovinkaan monessa paikassa.

Ensimmäinen ohjeeni matkustajiksi aikoville on; välttäkää Manchesterin lentokenttää, etenkin jos jatkatte UK:n sisäisellä lennolla. Kun eivät Britit osaa opaskylttejä laittaa, saati suunnitella kenttää niin, että pääsisi kulkemaan terminaalien väliä ilman uutta check-inniä, niin ei mikään ihme, että maailman hallinta on siirtynyt rapakon toiselle puolelle. Jatkolennolle tsekkaaminen ei onnistunut edes Helsinki-Vantaalta, joten Mansessa edessä oli siis sama rulianssi, kuin jokaiselle lennolle mentäessä, toiseen kertaan.

Muuta Eurooppaa tiukemmassa turvassa parilla hernaripurkilla varustettu sinetöitu käsimatkatavarapussi herätti hieman keskustelua, mutta sääntöjen niin sanoessa, Olutmaisteri sai herneherkut turvallisesti Edinburggiin. Mansen kenttä on siis paska ja ruma, eikä toimi. Lisäksi pisamainsinööri on omissa päissään miettinyt erinomaisen antiterrorismikeinon; kun ei ole roskiksia, niin ei voi laittaa pommia. Protestiksi Olutmaisteri heittää roskat lattialle.

Kun lopulta päästiin naurettavan kokoiseen ropellikoneeseen, niin eihän mun laukku mahtunut sinne vitun lokeroon. Ihme sinänsä, koska kokeillessani sitä esimerkkilokeroon lentokentällä, ei ongelmia ollut. Paska lentokenttä!

Matkani huipentui taksikyytiin, jonka poikkeuksellisesti yksityisen sijaan päätin ottaa siitä tolpalta. Kuljettajalla oli varmasti Wunderbaumit (sellaiset pimppiauton peruutuspeilissä roikkuvat kuusen muotoiset legendaariset käryttimet) joko kainaloissa tai auton ilmastointijärjestelmässä. Sen verran kutkuttava ja voimakas haju oli, että semiallergista Olutmaisteria rupesi melkein aivastuttamaan. Kun yritti hengittää suun kautta, rupesi kurkkua kutittamaan.

Oletan, että valtaosa blogini kymmenistä tuhansista lukijoista on suomalaisia ja tietää miltä tuhannen päissään pyörivät suomalaiset syksyisen synkässä Helsingissä näyttävät, joten en laita viikonlopun tapahtumista sen enempää kuvia.

Rankan ja ylisyödyn sekä -juodun reissun jälkeen olen päättänyt antaa ylihinnoittelun järjettömyydelle periksi ja hypätä kapitalismin oravanpyörään ostamalla kuukausilipun paikalliselle voimaklubille. Mesta on kyllä hieno uima-altaineen, punttiksineen, jumppipumppineen ja saunoineen, mutta ei silti 30 punnan rekisteröintimaksun ja 60 punnan kuukausimaksun arvoinen. Kuitenkaan Olutmaisterin pohjolassa karkaistu selkäranka ei ole tarpeeksi vahva motivoidakseen herran lenkkeilemään duunin jälkeen vilakkaan ja kosteaan Edinburghin pimeään iltaan. Oluthan maisterille kuitenkin maistuu ja se alkaa näkyä jo vyötäröllä. Jotain on siis keksittävä ja pian.